Puliseva puro

Olen juuri saanut kodin hiljaiseksi: mies on lähtenyt töihin, olen vienyt lapset kouluun ja pikaisen appiukon luona käynnin jälkeen olen tullut kotiin keittämään uuden viikon aloituskahvit itselleni.

Laitan virkistysnektarin porisemaan. Tulen ensimmäisen koululaisen vielä unilämpimän sängyn luo, kerään syliini Paavo Pesusieni -aiheisella pussilakalla peitetyn täkin, avaan parvekkeen liukuoven ja vien peiton ulos.

Ilma on lauhtunut aikaisemmasta kylmänkosteasta kirpeydestään, vaikka joulukuu etenee jo puolessa välissä. Pudistelen peittoa, ja levittelen sitä tuulettumaan tien puoleisen parvekkeen tummanruskealle kaiteelle. Vilkaisen käppyräisiksi ruskettuneita viiniköynnöksen lehtiä, jotka vielä sinnittelevät koukeroisessa varressaan kaiteen spiraalikuvioisten koristusten lomassa. Mietin, pitäisiköhän ne vapauttaa talven viettoon, leijailemaan alas jalkakäytävälle. Jos tähtäisin hyvin, saattaisin saada ne putoamaan jonkun työhönsä rientävän rouvan lakatuille ja huolellisesti tupeeratuille hiuksille koristukseksi.

Olen kääntymässä takaisin sisälle kohti seuraavaa, Barcelonan jalkapallojoukkueen vaakunan kuvilla täytettyä peittoa, kun avonaisesta ovesta kantautuu kaukainen pulina ja solina, kuin syksyinen kristallinkirkkaana kimalteleva puro olisi päättänyt muuttaa virtauksensa kulkemaan juuri kotitalomme edestä. Sen vetovoima on vastustamaton. On aivan pakko kahmaista Barcelonapeitto nopeasti kasassa syliin ja syöksyä parvekkeelle kuikuilemaan kaiteen yli.

Monet muutkin näkyvät tehneen niin. Näen muutamia kotiäitejä parvekkeillaan.Töihinsä napsakkaasti astelevat kiireiset salkkuihmiset eivät anna puron solinan keskeyttää askeltensa tomeraa rytmiä, mutta useat vanhukset, joilla ei varsinaisesti tunnu olevan koskaan tarkkaa aikataulua ulkona kulkiessaan, ovat pysähtyneet nojaamaan keppeihinsä ja etsimään silmillään solinan lähdettä. Ääni on yksi niistä harvoista, jotka heitä virkistävät toden teolla – se merkitsee elämän puhtainta sydäntä, sen kirkkainta toivoa, joka saa hymyn ryppyisimmillekin kasvoille.

Solina voimistuu lähestyessään, mutta myös eriytyy yksittäisiksi ääniksi. Tämä iloinen puro on täynnä kirjavia talvivaatteita, nauravia suita, suuria tummia silmiä ja punaisia poskia – lähistön koulun eka- ja tokaluokkalaiset ovat päässeet opettajiensa kanssa teatteriretkelle! Kaupunginteatteri sijaitsee aivan ydinkeskustassa, ja sinne mennään jalan pitkin jalkakäytäviä opettajien ohjauksessa. Opettajia tarvitaan monta, sillä pulppuava ja naurava virta on arvaamaton: siihen syntyy helposti sivu-uomia.

Lapset kävelevät ripeästi pareittain, jonossa käsikkäin vierustoverinsa kanssa, ja heillä on paljon toisillensa sanottavaa matkan aikana. Tiet ovat keskustan alueella kapeita ja yksisuuntaisia, mutta niitä pitää ylittää vähän väliä. Opettajat toimivat taukoamatta liikennepoliiseina pysäyttämällä autot käden heilautuksella. Samalla he huutelevat: – Pian, pian! Yli kadun reippaasti! Pitäkää rivit!

Lapset ylittävät kadun käsikkäin hieman arkaillen, mutta juoksevat nopeasti seuraavat kiinni. Autoilijat ovat kärsivällisiä. Aina. Heillä on sama ilme kuin meillä muilla tätä solinajonoa katsellessamme: mielessämme kulkevat omat lapsuudenmuistomme kouluajoilta, kadehdimme pienten lasten aitoa innostusta ja hetkessä elämisen taitoa – heidän kasvoiltaan loistaa ilo yhteisestä retkestä ja hetkestä. Heidän koko loppuelämänsä odottaa huomisen tuolla puolen, eikä kukaan voi tietää, millaisia näytelmiä se heidän elettäväkseen ja katseltavakseen antaa, millaiseen valtamereen pienen iloisen, puhtaan puron matka lopulta vie. Varmaa on, että suuret meret ovat syviä, täynnä suuria vaaroja ja jääkylmiä mustia virtauksia.

Älä kiiruhda, pieni puro, vaan kierrä rauhassa jokainen mätäs ja kiiltävä kivi. Hiljenny välillä suvantopaikkaan ja pyörähdä puunjuurten ympäri.

Leiki, leiki, leiki. Meri voi odottaa.

EDIT: Aivan hirvee moka tuli sanottua. Pussilakana ei missään tapauksessa ole Barcelonan vaan Real Madrid -joukkueen väreissä. 

Ihmeitä tässä tarvitaankin

Aamuisin vien nuorimmat lapseni kouluun. Sen jälkeen, ennen oman kotini oven aukaisua talon kolmannessa kerroksessa, käväisen kerrosta alempana appeni luona katsomassa, mitä vanhuksen aamuun kuuluu. Samalla joko kiehautan hänelle pikku kupillisen kreikkalaista kahvia ja leikkaan pikkupaloiksi pari leivän siivua, ellei hän jo ole ehtinyt itse niitä tehdä, tai pesaisen muutamat altaassa kallellaan olevat astiat. 

Tänä aamuna hän pyysi minua kysymään mieheltäni, pojaltaan, josko tämä voisi hänet kylvettää tänään, perjantaina, huomisen lauantain sijaan. Appeni toivomuksena on saada suihkuapua kirkkoon menoa edeltävänä päivänä. Ymmärsin, että hän haluaa mennä kirkkoon poikkeuksellisesti jo huomenna. 
En alkanut tarkemmin kysellä, mikä oli tämänkertaisen ylimääräisen kirkkoon menon syynä, sillä erityisiä kirkkopyhiä riitti jokaiselle kuukaudelle. 

Toivotin hyvää päivän jatkoa ja lähdin. Päätin mennä leipäkauppaan kadun toiselle puolelle hakemaan lämpimäntuoretta kahvileipää. Siinä niitä näitä jutustellessamme kyselin, josko kauppias tiesi, mikä kirkollinen päivä huomenna oli. 

– Jaa, tänään on Michailiksen, Angeloksen ja Stamatiksen päivät..., hän luetteli.  
– Niin on, sanoin, mutta entäs huomenna?
– Tjaah, Nektarios juhlii huomenna! hän muisti.
– Nektarios? Mutta ei meidän perheessämme eikä edes suvussamme ole ketään Nektariosta, pohdin puoliääneen edelleen miettien. 

Kauppias hymyili yhtäkkiä muistaessaan lisää: 
– Mutta tiedätkös, että Pyhän Nektarioksen uskotaan pystyvän ihmetekoihin? Ainakin jotkut uskovat, hän sitten lisäsi hymynkare suupielessään antaen ymmärtää, ettei itse kuulunut ihmetekoja pyhimykseltä pyytävien joukkoon.

Kiitin, ja astelin mietteissäni kotitaloon takaisin, nousin hissillä kolmanteen kerrokseeni, laitoin kahvinkeittimen pulputtamaan ja istun nyt tässä. 

Appeni haluaa siis mennä kirkkoon Pyhän Nektarioksen takia? Ihmettä pyytämään? Milleköhän nimenomaiselle asialle hän haluaa ihmeen tapahtuvan?

Hän itse on jo 84-vuotias, toispuoleisen aivohalvauksen 56-vuotiaana läpikäynyt ja sen aiheuttamista, elämää yhä enemmän hankaloittavista lieveilmiöistä kärsivä. Vilustuttuaan ja flunssaisena hänen kamppailee pitääkseen hengityksensä toiminnassa. Muisti alkaa tukkoilla pahasti. Aamiaisensa yhteydessä hän laittaa eteensä pöydälle rivin erimallisia ja -värisiä lääkkeitä, joiden ristikkäis- ja sivuvaikutukset rasittavat elintoiminnot äärimmilleen. 

Toivooko hän ihmettä olonsa kohentumiseen? Silloin tällöin appiukolleni tulee hetkiä, jolloin hän on katkera ja vihainen elämälle, joka häntä kituuttaa niin pitkään huonokuntoisena, vaikka vaimokin jo meni ja kuoli muutama vuosi sitten. Silloin hän paukuttelee keppiään lattiaan ja huutaa: 
– Pois täältä joudan jo! Minkä takia joudun raajarikkona ja toispuolisena kärsimään tässä surkeassa elämänkaltaisessa puolinaisessa olotilassa vuosikausia?
Mieheni kysyy häntä sisuunnuttaakseen:
– Mitäs niitä lääkkeitä sitten napsit siinä, ja olet viivana lääkärille menossa uusia hakemaan, kun vähän jossain tuntuu kipuja? Jätä pois kaikki tabletit, niin ongelmasi ratkeaa!  
Nauruunhan tällaiset draaman poikaset silloin loppuvat. 

Toivooko appeni, että ihme tapahtuisi, eikä meidän tarvitsisi lähteä maasta pois, kuten suunnitelmissamme on tehdä ensi vuonna?
Hän ei luultavasti ymmärrä, että koko maan asioitten ollessa näin solmussa meidän Kreikkaan jäämiseemme ei riittäisi edes suuri lottovoitto! Emme me voisi vierestä katsoa, kun ihmisiltä, joilla ei ole tuloja eikä omaisuutta, vaaditaan verotuloja ja "hätäapuna" perittäviä maksuja valtiolle kaikesta huolimatta. Emme me voisi seurata lastemme opiskeluyrityksiä yliopistoissa, joissa työseisaukset ovat tänäkin vuonna pysäyttäneet kaikki opiskelumahdollisuudet tulevaisuudestaan huolissaan olevilta nuorilta. Niissäkin opinahjoissa, jotka ovat olleet syyslukukauden toiminnassa, opettajapula on pöyristyttävä ja ainevalikoima supistunut.

Vaikka lapset onnistuisivat saamaan opiskelunsa joskus valmiiksi, se ei takaisi hyvää tulevaisuutta: joka viidennellä Ateenan katujen asunnottomalla on taskussaan korkeakoulututkinto!

Taidanpa mennä appeni kanssa kirkkoon huomenna ja sytyttää kynttilän Pyhälle Nektariokselle ja pyytää: 
– Hyvä pyhimys, anna oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden ja epäitsekkyyden täyttää tämä maa. Anna meille takaisin meidän unelmamme, jotta voisimme lapsillemmekin ne antaa. 
Anna sekä taloudellista että hallinnollista valtaa pitävien käyttää tästä päivästä lähtien voimansa, tietonsa ja taitonsa maansa mullan tervehdyttämiseen luonnonmukaisin keinoin ilman luovuutta tappavia, toivoa tukahduttavia ja unelmia murskaavia riistoja.
Anna minulle toivoa ja voimaa uskoa, ettei ihmeiden aika ole ohi.

Appeni neljä vuotta sitten, pulskana ja hymyilevänä

Pikavisiitti Suomeen

Mikä ihana kävelyretki minulla olikaan tänään! Olen aivan tohkeissani vieläkin sen antamista kokemuksista. 

Jostain syystä juuri tänään luonto päätti tuoda minulle palasen Suomea: aistihavainnot toisensa jälkeen saivat minut hykertelemään, tokaisemaan välillä "no voi että!" ja naureskelemaan itsekseni ääliömäisesti. Onneksi oli sunnuntai, joten vastaantulijoita ei ollut kuuntelemassa tunteenilmaisujani. 

Päivä oli alusta asti pilvinen, ja sade tihkutti ajoittain pitäen välillä taukoa innostuakseen ropisemaan hetken kuluttua uudelleen. Kello oli kymmenen aamulla. Puin ulkoiluvaatteet päälleni, yritin houkutella mieheni ja sen jälkeen yhden pojistani seuraksi – tuloksetta – ja lähdin lopulta itsekseni tutulle kävelyreitilleni. Tiesin, ettei minua huhuiltaisi aivan hetikohta siellä kotona, koska oli mieheni vuoro tehdä päivällistä ja grillata takassa porsaankyljyksiä. Nams.

Jo pelkästään harmaa taivas ja tihkusade loivat kumman kotoisen ilmapiirin. Voi, kuinka olinkaan kaivannut tätä raikkautta hikisten auringonpolttamien kihisevän kuumien päivien sijaan! Nousin loivaa ylämäkeä kohti suojelun alla olevaan metsälänttiä, jossa kasvoi ainakin kolme erilaista tammea, paljon havupuita ja eukalyptuksia. Maatason täyttivät taas näin syksyllä tuhannet pienet syklaamit. Ne olivat kuin sinivuokkoja, hienoja väriläiskiä muuten kukattomassa maastossa. 

Kuulostelin tuulta ja rapinoita. "Taitaakin alkaa pisaroida vähän raskaammin...", tuumailin, kun tunsin jotain putoavan niskaani tasaisin väliajoin ja rapsahtavan lähistölle pudonneitten tammenlehtien päälle. Katsoin ylös korkeuksiin metsätammien oksistoon. Siellä oravat nakersivat tammenterhoja ja käpyjä ja viskoivat kuoria ja muita roskia niskaani kuin kurittomat marakatit! Ohitin paikan polun reunassa, johon olimme haudanneet 13 vuotta perheessämme lemmikkinä olleen kanarialinnun Alítin, "hunsvotin". 

Jatkoin matkaa läpi kylän, jonka keskeltä kulkeva tie nousi nousemistaan jättäen asuintalot taakseen. Yhtäkkiä kuulin tutun raakunnan, mikä vei tajuntani suoraan Suomeen. Varis! Raakkuva varis plataanin latvassa! Kun pääsin vielä ylemmäs niin, että maisema edessäni ulottui kymmenien kilometrien päähän, edellisen linnun seurassa oli toinenkin samanmoinen ja yhdessä ne pitivät meteliä, joka ei ollut enää pelkkää keskustelua: ne tekivät vuorotellen hyökkäyksiä tunkeilijaa kohtaan: haukka oli alueella, liian lähellä varispariskunnan kotia, ja sen oli pakko vetäytyä syrjemmälle. Myöhemmin näin sen liitelevän korkeuksissaan saalista tähystäen.

Olin ottanut mukaani pienen kannellisen astian, johon suunnittelin poimivani kypsiä karhunvatukoita, joidenka raakileita olin huomannut pensaissa edellisellä kävelykerralla. 

Varoin ottamasta niitä asfalttitien reunustalta, mutta kun kävelypolkuni kääntyi vähän liikennöidylle soratielle, ryhdyin valitsemaan kauneimpia ja kypsimpiä astiaani. Lähestyessäni uutta pensaikkoa sen sisältä ja päältä pelmahti lentoon lauma aterioivia pikkulintuja, joten sadolla oli jakajia. Suurin osa marjoista oli kuivuudesta kärsineitä, mustia kovia pippurimaisia pallukoita, mutta minulla oli valinnanvaraa ja kärsivällisyyttä. 

Päätin poiketa normaalilta polultani hieman, ja sieltä löytyi uusi ihmetyksen aihe: laaja rinne, joka oli täynnä vaaleanpunaista kanervikkoa. Muistelin nähneeni aikaisimpina vuosina tällä seudulla valkokukkaisen puukanervan, mutten koskaan tätä tutun suomalaista vaaleanpunaista, joka täyttää kotimaan metsät lähes kauttaaltaan. Olin haltioissani: keräsin kanervikosta muutamia oksia kotiin vietäväksi, sormeni olivat mustikan väriset ja naarmuuntuneet karhunvatukkapensaihin tunkeutumisesta ja nilkkasukkani olivat täynnä takiaisia. Olin jo puoliksi Suomen kamaralla näitten kokemuksieni kanssa.

Minua odotti kuitenkin vielä se viimeinen kokemus, kaikkein tärkein minulle itselleni, se jota olin aina kaivannut ja aina tulisin kaipaamaan kotimaani ulkopuolella. 

Olin kävelyreittini korkeimmalla kohdalla. Tuuli oli voimistunut, mutta tihkusade tauonnut. Kävelin halki oliivimetsiköiden, ja saavuin kohdalle, jossa kasvoi montaa lajia mäntyä – suuren sateenvarjon mallisen, jättimäisiä käpyjä kasvattavan pinjamännyn tunnistin, mutta sen seurana oli muitakin tuuheaneulaisia lajeja, joiden nimeä en tiennyt.
Jo kauempaa höristelin korviani tutulle äänelle. Kun tulin mäntyjen kohdalle, pysähdyin ja – onneksi olin yksinäni liikkeellä – auvoinen hymy levisi kasvoilleni: tuulen puhalluksen ääni sai havupuitten neulasissa aikaan sen iki-ihanan suhinan, huminan, jonka tuntee vain sellainen ihminen, joka on malttanut pysähtyä havumetsään kuuntelemaan mäntyjen ja kuusien huokailua. 

Akkuni oli täynnä, sydämeni kylläinen ja selkäni hikinen. Parin tunnin kävelyretkeni taittui kotia kohti. 

Suomi ei päästänyt vieläkään minusta otetta. Keskellä oliivipuita, pensasrämeikön syleilemänä, kaukana kaikista muista rakennuksista oli pieni kivinen sementtitalon raunioseinämä. Jälleen kerran jouduin pysähtymään, tällä kertaa silkasta hämmästyksestä! 

Syysmuisto

– Syksy jo saaaa, harmaa on maaaa..... ♪

Näin lauloimme heti syyskuun alussa pienessä kauniissa puukoulussamme huvivenesataman rannalla. Kyseessä oli pari kolme luokkaa sisällänsä pitävä kansakoulu 1960-luvun lopulla. Oli alkanut ruska, kaunis loistavan värikäs ruska, ja pihat ja nurmikot olivat täyttyneet keltaisista, punaisista ja oranssinvärisistä lehdistä täplittäen impressionistisesti koko maiseman. Pilvet olivat taas suuria ja massiivisia, mutta aurinko jaksoi välillä vielä hyvinkin kirkastaa ilman antamalla sekä pehmeyttä että kuulautta ympäristöön. 

– ... lehtiiset koivusta pois puutooaaaa... ♫, jatkoimme hartaina opettajan säestäessä meitä pienellä urkuharmonilla. Tässä vaiheessa kuitenkin katselimme toisiamme silmät pyöreinä kummastellen, kun tuo maailman ihanin ja kaunein opettajamme alkoi hytkyä pidätetyn naurun voimasta. Hän hihitteli sisäänpäin, yritti pidätellä nauruaan, ilmoitti sitten tekovakavana:
– Otetaanpas taas alusta!

Pääsimme taas siihen kohtaan laulun alkua, jossa kerrotaan lehtisten tippuvan puusta, kun opettajamme tirskahteli niin, ettei laulustamme tullut enää mitään. Eihän hänen auttanut muu kuin selittää ihmetteleville punaposkille: 
– Katsokaas, lapset, minä muistin yhtäkkiä, että tuossa viereisessä luokassa tuntia pitää opettaja Lehtinen...

Kesti tovin ennen kuin me kymmenvuotiaat ymmärsimme yhdistää asiat oikein, mutta kun nokkelimmat olivat kuiskuttaneet ratkaisun hieman hitaammille, naurusta ei ollut tulla loppua! Jokainen meistä kuvitteli mielessään naapuriluokan opettajan perheen kököttämässä ison pihakoivun oksilla ja tipahtelemassa niiltä alas. Olihan tullut syksy.

Kun kello soi välitunnille, ryntäsimme kovaa vauhtia ulos luokasta tavalliseen tapaan, mutta hidastelimme naapuriluokan kohdalla antaen oppilaiden sieltä mennä edellämme ulos. Odottelimme opettajan tulevan myös käytävään. Tuttuhan tuo opettajatar oli. Jokainen meistä tiesi tarkalleen miltä hän näytti, mutta oli aivan eri asia katsoa häntä nyt ja kuvitella hänet samalla koivun oksalle. Hän tuli käytävään, hätisteli meitä lempeästi ulos pihalle ja rypisteli kulmiaan hieman huvittuneena, kun hihittelimme käsi suun edessä tuijottaen häntä tavallista pidempään. Vasta sitten olimme valmiita juoksemaan ulos tarkastelemaan maahan pudonneita syksyn lehtisiä aivan uusin silmin.

Korvikepulikointia

Ajat ovat kovat, senhän me jo tiedämme. Lama on kuin musta pilvi päittemme päällä, ja se saa ihmiset epätoivoisiin tekoihin, uusiin ratkaisuihin ja elämänmuutoksiin, vanhojen tottumusten uudelleenarviointeihin ja niitten hylkäämisiinkin. On keksittävä kiertoteitä.

Asumme sisämaassa, kaupungin keskustassa kerrostalossa, eikä käytettävissämme ole virkistävää puutarhaa lasten ulkoleikkeihin. Lähimmälle rannalle päästäksemme meidän on ajettava kolmen vartin automatka, mutta koska bensan hinta on €1,70 litralta, harkitsemme tarkkaan ne kerrat, jolloin pakkaamme kimpsut ja kampsut rantapäivän viettoa varten.

Päivälämpötilat kesäisin täällä Kreikassa ovat lähes poikkeuksetta yli 30 astetta, useimmiten lähempänä 40:ää, ja virkistystä alkaa kaihota epätoivoisesti ennemmin tai myöhemmin. Lapsethan haluaisivat rannalle harva se päivä, mutta koska se ei ole mahdollista, he ovat keksineet toisenlaisen riemukkaan tavan lotrata vesileikeissä.

Kun päivä on kuumimmillaan, leikit ovat hikistyttäneet nuorimmat pojistani, kahdeksan- ja yksitoistavuotiaat vilpertit ikiliikkujat. Silloin he saattavat yht´äkkiä taistelujensa lomassa mumista päät yhdessä täydessä yhteisymmärryksessä.

- Äiti, me mennään parvekkeelle! he ilmoittavat muina miehinä ja tassuttelevat ohitseni peräkanaa pelkissä puuvillaisissa kesäsortseissaan

Parvekkeen lasiovi napsahtaa kiinni. Pojat siirtävät muovituolit pois keskeltä parveketta aikamoisella räminällä niinkuin suurempaakin esitystä valmistelisivat. Kuulen, kun vesiletkusta lasketaan pyykkivatiin vettä. Kun vati on täynnä, pojat asettuvat peräkkäin niin, että pienempi on takana. Isompi nostaa keskittyneesti raskaan vesivadin hitaasti heidän molempien päitten yläpuolelle ja – silmien pitää olla tässä vaiheessa kiinni, suut irvistyksessä ja olkapäät korvissa – kaataa kylmän veden kiljahdusten säestämänä itsensä ja pikkuveljensä päälle. Se on kuulemma totutteluvaihe.

Seuraavaksi on vuorossa varsinainen leikki. Vesiletkusta päästetään vettä reilusti niin että lattialle saadaan sentin kerros. Kreikkalainen surkea tasaisten pintojen kaltevuuksienlaskutaito nousee uuteen arvoonsa, sillä vesi tosiaan pysyy lattialla, eikä lähde valumaan viemäriaukkoja päin.

Vuorotellen pojat ottavat parvekkeen toisesta päästä vauhtia, kellahtavat mahalleen keskivaiheilla ja liukuvat vesiliirtoa parvekkeen toiseen päähän, yleensä päin ikivanhoja kukkatynnyreitä, joissa kituuttelevat nyrpistelevät liuskearaliat. Samat tynnyrit ovat oivia alustoja työntää taas vauhtia jaloilla toiseen suuntaan liukua varten. Pituutta parvekkeella on hulppeat kahdeksan metriä. Vesi on vilpoista, marmorilattia samoin, ja pojat näyttävät kisailevilta saukoilta, niin onnellisilta, että oikein kateeksi käy. Lopuksi he makaavat märällä lattialla hiljaa kädet ja jalat levällään kuin meritähdet ajatellen omia lapsenviisaita ajatuksiaan.

-Näinköhän on, että tuo parvekepulikointi riittäisi heille ja kaipuu mereen unohtuisi?  mietin.

Seuraavana päivänä bongaan olohuoneen lattialta kaksi veljestä, molemmilla snorkkelit kasvoilla, ilmaletkut suussa kohisten. Tekevät vihreällä matolla uimaliikkeitä.

- Äiti, koska me mennään rannalle?

Liiallista huolenpitoa

Tunnustan: olen sarjamurhaaja.

Opiskeluvuosieni aikana 80-luvulla yritin epätoivoisesti saada purkkikukilla viihtyvyyttä askeettisiin opiskelijakämppiini. Vaalin ja kastelin lukuisia tulilatvoja, peikonlehtiä, vehkoja ja vuoripalmuja. Kerrallaan niitä ei mahtunut pieneen yksiöön kuin muutama, mutta kaiken kaikkiaan niitä kertyi lukematon määrä niinä kahdeksana vuotena, jotka vietin itsenäisenä nuorena aikuisena Jyväskylän Ylioppilaskylässä.

Kukkien hävikin nousu lukemattomaksi johtui siitä, että luontorakkaana ihmisenä kastelin viherkasvejani luultavasti liiankin innokkaasti, enkä niille sitten muuta osannutkaan tehdä. Olin lukenut, että kukille pitää puhua, joten kerroin niille päivän luentojen pääpiirteet, tulevaisuuden suunnitelmani ja mietteeni – ja annoin hörpyn vettä päälle. Olivathan ne vähän nuokkuvan oloisiakin.

Vasta myöhemmin sain tietää, että ruukkukasvien juurten mädäntyessä liikaan kasteluun ne reagoivat kaltoinkohteluun samoin kuin jos kärsisivät veden puutteesta. Jokaisen talven aikana ne ruskistuivat yksi toisensa jälkeen ja kuolivat. Joka kevät ostin taas uudet ruukkulapset yksiöni matalalle pöydälle ikkunan eteen hoivattaviksi, ja joka kerta  olin yhtä optimistinen niitten kasvun ja kestävyyden suhteen, kunnes hemmottelin ne taas pilalle, tietämättäni ja tietämättömyyttäni.

Opasvuosieni aikana ei huonekasveihin ollut tarvetta, koska Suomea lämpimämmissä ilmasto-oloissa Välimeren maissa ja Kanariansaarilla jokaisen talon pihamaalla ja jokaisen tien varrella kasvoivat valtoimenaan oleanterit, muratit ja bougainvillet. Trooppisilla vyöhykkeillä olin henkeä haukkova Ihmemaan Liisa opetellessani tunnistamaan leipäpuun, tähtiomenan ja muut eksoottiset hedelmäpuut omassa yltäkylläisessä ympäristössään.

Viimeisten 15 vuoden aikana kuitenkin olen huomannut, ettei taipumus tuhota kasvit ilmeisesti liialliseen huolenpitoon ole kadonnut minusta minnekään.

Täällä Kreikan mantereen länsiosassa ostelen vuosittain parvekkeelleni uudet kukat, koska entiset käpristyvät innokkaasta alusta huolimatta. Ajattelen, että koska itse hikoilen lähes 40 asteen helteessä keskikesällä, kyllä niitten ruukuissa eläjienkin pitää päästä uimaan – ja kastelen niitä liian usein.

Olen jo suosiolla luovuttanut mansikoista haaveilun ja sopeutunut olosuhteisiin: olen houkutellut maasta kasvavan viiniköynnöksen kiemurtelemaan parvekkeemme kaiteita pitkin kerrostalomme kolmanteen kerrokseen. Samoin fuksiakukkainen bougainville on vuosien kuluessa tehnyt vahvan rungon maahan ja edennyt matkallaan ylöspäin, kerros kerrokselta, kaunistaen vuorollaan jokaisen parveketta.

Näitä kotonaan olevia kasveja minun ei tarvitse lainkaan kastella, ihastella vain. Ehkä alan pikkuhiljaa niitten myötä parantua rikollisesta taipumuksestani, vaikka haaveeni viherkasveja pursuavasta parvekkeesta ei olekaan hävinnyt. Tällä hetkellä parvekkeellani kukkivat suurissa purkeissa elämäni ensimmäiset tomaatit - mainitsemani bougainvillen suojelevassa varjossa. Toivon, unelmoin ja yritän olla hukuttamatta taimiani.

Kälyni parveke samassa talossa...

Omat tomaatintaimeni

Näitä makoisia ylpeyden aiheita alkoi valmistua syötäviksi kesäkuun loppupuolella. Hyvä minä!

Kotiruoan tuoreus

Tässä taannoin luin artikkelin, jossa kerrottiin, miten paljon erilaisia E-kooditettuja ja muita lisäaineita elintarvikkeet sisältävät ja miten harhaanjohtavia monien einesten nimet ovat. Mieleeni jäivät hampurilaispihvit, joissa lihaa on vain 40%, ja avokadodippi, jossa avokadoa on vain 0,7%.

Kiireisessä elämänrytmissään suomalaiset suosivat mahdollisimman valmiiksi paketoituja annoksia silläkin uhalla, että ruokien sisällössä ja valmistusaineissa on toivomisen varaa. Kreikassa asuneet, Suomeen takaisin muuttaneet suomalaiset ovat pistäneet erityisesti merkille ruokakauppojen valtavat muovikelmutetut, valmiiksi marinoidut lihatuotevalikoimat ja muut, lähes suoraan pakkauksestaan syötäviksi tarkoitetut einesannokset.

Kreikassa vihannes- ja hedelmäkaupassa, manavikossa, yksi luonnollisimmista merkinnöistä hinnan ohella on se, mistä kylästä, kaupungista tai alueelta tuotteet on poimittu ja tuotu myytäviksi. Jos jutustelun ohella kysyy kauppiaalta, mitä tomaatteja kannattaisi ostaa salaattia varten, hän muistaa kehua, että ne ovat sitäpaitsi ihan paikallisia. Paikallisuus on ehdoton, kaikki muut kriteerit peittoava suositus. Tosin olen pohdiskellut, että mistäs sitä kylläkään tietää, millaisilla myrkyillä se tuttu tuottaja, ehkäpä sukulaisviljelijä, on tomaattinsa kasvattanut. Toisaalta, täälläpäin kaikki tietävät kaikkien asiat, ja sana kulkee Kustin pyöräilyvauhtia nopeammin.

Vaikka suurissa kauppaketjuissa on saatavilla valmiiksi paloiteltuja lihatuotteita, kreikkalainen perheenäiti ja -isä ostaa useimmiten lampaan-ja porsaankyljyksensä ja jauhelihansa erillisestä pikku lihakaupasta, jossa lihat leikataan kunnon teurastajanveitsellä  puolikkaasta ruhosta ja lyödään krouvisti pienimmiksi paloiksi siinä silmien edessä. Jauhelihaa varten lihan voi itse valita, ja se jauhetaan saman tien. Samalla tyylillä kaikkien ruokien ainekset ostetaan erikseen tai poimitaan itse puutarhasta tai luonnosta, jotta tiedetään mahdollisimman tarkkaan, mitä valmis ruoka sisältää.

Toki viljely- ja kasvatusvaiheessa saatetaan käyttää terveydelle haitallisia aineita, sitähän kotikokki ei pysty tarkkailemaan, ellei itse kylvä ja kasvata alusta alkaen, mutta valmiiksi paketoituja, maustettuja ja esikypsennettyjä ruokia hän karttaa kuin ruttoa.

Omien huomioideni mukaan valmista ruokaa arvostellessaan kaikkein tärkein tekijä kreikkalaiselle on se, että se on itse tehtyä. Itse nuorena morsmaikkosena salaattia pilkkoessani yritin muistaa jättää ruokailijoiden mieliksi kurkut ja tomaatitkin vähän niin ja näin paloitelluilta, jotta salaatissa olisi aidon kotikeittiön tunnelma. Yritykseni pistettiin hyväksyvästi merkille.

Tuoreistakin tuoreimmat oliivit

Yksi Välimeren maitten tunnusomaisimmista tuotteista on oliivi. Jokainen Kreikassakin lomaillut on muodossa tai toisessa syönyt oliivia ja siitä saatua öljyä. Hän on saattanut tehdä niin tietämättään, tai sitten hän on etsimällä etsinyt ja natustellut näitä erivärisiä ja -muotoisia herkkupaloja.

90-luvun alussa ollessani matkaoppaana Korfun saarella Pirgin kylässä ohjelmistoomme kuului ilmainen kävelyretki luonnossa. Patikka oli ohjelmassa heti toisena lomapäivänä, ja se oli erittäin suosittu sukellus kreikkalaiseen luontoon heti kättelyssä, vaikka mielessä pyörivät vielä lentokentän äänet, linja-autojen hurinat ja kulttuurishokissa vietetty levoton yö.

Oliivit kerätään yleensä joulukuun aikana, mutta sadonkorjuu tietysti riippuu siitä, ollaanko pohjoisessa vai etelässä. Korfun saari on maan pohjoisimpia paikkoja, joten kevätpatikoijat löysivät usein vielä puissa roikkuvia hedelmiä. Tämän mahdollisti myös se, että Korfulla on tapana jättää suuret keruuverkot puitten alle odottamaan, että nuo ovaalit helmet putoaisivat ihan itsekseen puusta ajan kanssa. Puita ei pelotella kepeillä satoansa pudottamaan.

Jos oliiveja oli syönyt Suomessa vain purkista sen kummempia pohtimatta miten, missä ja milloin niistä tulee purkitettavia, lomalainen saattoi nähdä puissa kiiltelevät oliivit samoin silmin kuin Sepe Susi katsoi kolmea pientä porsasta: valmiina herkkupaloina!

Näissä tunnelmissa täytyi olla liikkeellä se kouvolalaisrouva Pirgin patikkaretkellä, joka hihkaisi tohkeissaan: ”Tuossahan kasvaa oliiveja!” ja ennenkuin Rauman flikka ehti katkaista valistavan puheensa polun varrelta löytämänsä kilpikonnan rakkauselämästä, rouva oli jo napsaissut puusta kiiltävän mustan oliivin ja imaissut sen suuhunsa. Oli ilmeisimmin ajatellut, että tämän tuoreemmaksi ei oliivi tule...

Voi sitä sylkemisen ja kröhimisen määrää! Sitä kertakaikkisen kauhistunutta ilmettä !

Taisivat ottaa oikein valokuvia tapahtuneesta, aviomies luultavimmin etunenässä.

Jotta ette tekisi samaa virhettä, on hyvä tietää, mitä oliiveille tehdään poimimisen jälkeen, jotta niistä saadaan syömäkelpoisia. Oliivilaatujahan on lukemattomia, mutta meidän perheessämme suositaan niitä pulleita, vielä raakoja vihreitä oliiveja. Appeni oli kerran kerännyt niitä 5 kiloa ja tarvitsi apuani niiden valmistamiseen syötävään kuntoon, joten sain syvämuistiini tallennettavan oppitunnin.

Oliivit pestään, halkaistaan kolmesta kohtaa pitkittäisviilloilla, laitetaan veteen. Vesi vaihdetaan kahden päivän välein kolme kertaa. Sitten veteen lisätään sitruunahappoa ja merisuolaa kymmenen päivän ajaksi, jonka jälkeen oliiveja säilötään öljy-viinietikkaliemessä viikon. Ja eikun syömään! Mitä kauemmin ne liemessään seilailevat, sitä paremmin kitkerä happo on niistä poistunut.

Kali oreksi !

Suku ennen kaikkea

Ateenassa asuva, EU:ssa työskentelevä Teemu Lehtinen kirjoitti blogissaan (Uusi Suomi, 6. kesäkuuta), ettei tiedä toista yhtä atomisoitunutta maata kuin Kreikka, jossa perhe, lähisuku ja ystävät ovat yhteiskuntaa ja elämää määrittävät seikat.

Tämä on täysin totta. Koko Kreikan yhteiskunta ja valtio on kuin koostunut mosaiikkipaloista, joissa jokaisen toimivana yksikkönä on sukulaisten pyhä piiri. Lisäksi lähisukulaisiin ei lasketa vain sisaruksia, vanhempia ja isovanhempia, vaan myös lasten puolisot, vanhempien sisaret ja veljet puolisoineen ja lapsineen.

Kun suomalaiselle äidin veli on eno ja isän veli setä, eikä sitä etäisimmille sukulaisille omaa nimitystä ole, kreikkalaiselle kaikki isän ja äidin miespuoliset sukulaiset ovat setiä. Sana ”setä” ( θείος), ja ”täti” (θεία), on varattu vain sukulaisille, mutta tällä laajemmalla merkityksellä setiä ja tätejä onkin aikamoinen määrä. Samalla tavalla puhutaan serkuista: vaikka kyseessä olisi pikkuserkku, vasta tarkemman sukulaisuussuhteen selvityksen pyytäminen tarkentaa sellaisen pikkumaisen yksityiskohdan kuin onko kyseessä ”ykkös-kakkos- vai kolmosserkku”.

Apua tarvitsevaa sukulaista autetaan vaikka oman hyvinvoinnin kustannuksella. Puutarhan tuotokset jaetaan ilman muuta – jääkaapissani on kaks muovipussillista kesäkurpitsoja ja 15 pitkää kurkkua,  koska nyt on niitten aika. Jos kotona leivotaan, puolet viedään lähimpänä asuville sukulaisille tai naapureille. Jos joku perheenjäsenistä on päässyt työelämässä johtavaan asemaan, hän pyrkii kykynsä mukaan auttamaan kaukaistakin sukulaista työpaikan saannissa. Jos joku sukulaisista, olkoonpa vaikka pikkuserkun vaimo, sairastuu, häntä käyvät sairaalassa katsomassa kaikki kynnelle kykenevät kassissaan tuomisia potilaan piristykseksi.

Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, että kun Suomessa kansalaisen hyvinvoinnista huolehtii valtio, Kreikassa suku on se, joka holhoaa, hoitaa ja avustaa. Sosiaaliturva rajoittuu julkisen sairaalan pieniin lääkärimaksuihin, työttömyysturva (€360/kk), on työperäinen ja kestää korkeintaan vuoden – sekin vain silloin, jos on ollut työntekijänä viimeiset vuodet, pelkkä työtön työnhakija ei apua elämiseensä saa.
 Ansiosidonnaista työttömyysturvaa ei tunneta. Lapsilisä on €40/lapsi/kk ja sen saa täysimääräisenä, jos perheen vuositulot eivät ylitä €11 000. Muuten se laskee kolmanneksella tai kolmannekseen. Ensimmäisten 6kk:n lapsilisänkin saa takautuvasti vasta heinäkuussa veroilmoitusten jättämisen jälkeen.

Niin terveellinen kuin perhe- ja sukukeskeinen yhteiskunta onkin esimerkiksi lapsen kehityksen kannalta, nykypäivänä se on myös osoittanut heikkoutensa. Kun eläkkeet ja suomalaisittain pienet palkat ovat laskeneet 50%:lla (sanokoot Suomessa vieraillut pääministeri Samaras mitä muuta tahansa), myös tukea antavat sukulaiset ovat ahdingossa. Yli puolet hallituksen ja muitten tuulisella huipulla olevien tuoleissa istuu läheisiä tai kaukaisempia sukulaisia. Koko maan kivistä rekeä on vetänyt yli 60 vuoden ajan kaksi sukua: Karamanlis ja Papandreou.

Kuten Teemu Lehtinen kirjoituksessaan mainitsi, Kreikan valtion kansalaiset ovat täynnä yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä vain kahdessa tapauksessa: jalkapallo- ja koripallomaaotteluissa. Silloin liikututaan kyyneliin sinivalkolipun heijastuessa kasvoilta kansallishymniä laulaen. Muuten kreikkalaisiin on vaikea puhaltaa edes talkoohenkeä tai saada heidät toimimaan yhdessä luonnonsuojelun ja kierrätyksen puolesta. Kun maan johtajatkin laittavat energiaansa mieluummin puoluepoliittisiin kiistoihin kuin uhratakseen totuuden ja rehellisyyden alttarille korkean asemansa, miten tämän maan kansalaiset koskaan tulevat toimimaan kuin yksi suuri perhe yhteisen hyvän puolesta?

Mieheni täti

Ol niingon gotonas

(julkaistu Uudessa Raumassa 20.2. 2013)

Oma koti antaa turvallisen olon. Ei se tarkoita, että kodin pitäisi olla isolla rahalla maksettu ja omassa omistuksessa – se voi aivan yhtä hyvin olla vuokra-asunto tai väliaikainen, kunhan tuntee, että sinne voi tulla takaisin kierrokseltaan, töistä tai koulusta.

Koti on useimmille oman minän jatke: sitä sisustetaan omien mieltymysten mukaan niin, että siellä on hyvä olla. Kodin sijainnin mukaan koostuu oma elinympäristö, sitä alkaa pitää omana reviirinään: Siellä meidän kulmilla...

Olen syntynyt Raumalla ja tunnen edelleen itseni edelleen raumalaiseksi, vaikka lähdinkin kaupungista muualle opiskelemaan jo vuonna -80, sitten työelämään ulkomaille ja vihdoin asumaan Kreikkaan vakituisesti.

Kotini on 15 vuoden aikana muodostunut tänne Kreikan mantereen länsiosaan: mieheni, lapseni, kaikki mieheni kautta tulleet sukulaiseni ovat täällä. Kieli on tullut tutuksi, tämän Välimeren maan ihmisten mentaliteetti, uskomukset ja elämäntyyli eivät enää aiheuta hämmästelyä, vaikka henkisesti , sisäänpäin, usein pyörittelenkin silmiäni ja puhisen itsekseni turhautuneena.

Kohtaus  kestää vain hetken ja loppuu viimeistään silloin, kun nuorimmainen , 8-vuotias pellavapää, huutaa: ”Äiti, teeksä lätty?” ja mies puolestaan pyörittelee silmiään tälle suomalaisuuden puhtaimmalle ilmentymälle sinnepäin lausuen: ”Lattu, lattu...”

Viime vuosien suuret muutokset Kreikan taloudessa ovat johtaneet siihen, että selvitäkseen arkipäivästä, pystyäkseen varmistamaan lapsilleen koulutuksen ja antamaan jonkinlaisen toiveen valoisasta tulevaisuudesta, perheiden pitää valmistautua repimään kotinsa juurineen irti!

Monille meille kreikansuomalaisille se onkin jo se ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto: paluumuutto Suomeen, jossa sentään on jonkinlainen mahdollisuus työntekoon tai/ja uudelleenkoulutukseen , jossa lapset pääsevät osallisiksi korkeatasoisesta ja mielekkäästä opetuksesta riippumatta vanhempiensa varallisuudesta.

Silloin ne oman kodin juuret pitää istuttaa mehevämpään multaan, jotta oma koti näyttää ja tuntuu taas terveeltä. Joskus pitää istuttaa uusi kodin ”planttu” tai ainakin viskoa siemeniä multaan ja uskoa, että ”kyl´ se siit´ sitt´ niin päin pois” jotenkin järjestyy.

Se ei tule tapahtumaan hetkessä, se tulee olemaan täynnä itkuntäyteisiä sopeutumisvaikeuksia ja paljon työtä, mutta olen varma siitä, että kodin juuret rauhoittuvat ja kiinnittyvät, auttavat kotia parantumaan ja tekemään uusia lehtiä ja lopulta jopa kukkimaan, kun saavat taas ravintoa.

Oman kodin parveke

Paluumuuton kynnyksellä

(teksti on julkaistu kreikansuomalaisten KasKas-lehdessä 16.4. 2013)

”Nyt kyllä otetaan paperi ja kynä, ja laitetaan kaikki ylös!” ilmoitin päättävästi miehelleni vuosi sitten. Tuntui, että menot peittosivat tulot mennen tullen.

Emme olleet kuluttaneet koskaan ylellisyyksiin rahaa, mutta tietokoneen, auton ja muut perustarvikkeet olimme hankkineet. Lapset olivat saaneet himoitsemiaan tavaroita harvoin, pitkän neuvottelun tuloksena.

Rahatilanteemme näytti kuitenkin selkeästi, että olennaisimpiakin menoja oli jätettävä pois selviytyäksemme.

Ensimmäisen kerran elämässäni jouduin pyytämään vanhemmiltani rahaa. He suostuivat avustamaan meitä kuukausittaisella summalla ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Appeni maksaa pienestä eläkkeestään sähkölaskumme. Huoneistomme on onneksi hänen aikoinaan rakennuttamassaan talossa, joten vuokrakuluja meillä ei ole. Tunne, että näin yli viisikymppisinä pärjäämme ainoastaan vanhempiemme raha-avustuksella, on sanoinkuvaamattoman turhauttava, nöyryyttävä ja väärin!

Kioskissa työskentelevän mieheni tulot laskivat merkittävästi arvonlisäveron nousun jälkeen. Itse valmistuin aikanaan kielten maisteriksi, mutta ensimmäisen lapsen synnyttyä olen ollut kotiäiti. Päätös oli kristallinkirkas. Se perustui yhteen ainoaan muistikuvaan : oma äitini hääräilemässä keittiössä lauantaisin koulusta palatessani (elettiin 60-lukua ja koulua käytiin kuutena päivänä viikossa). Saman tunteen halusin suoda lapsilleni, joita siunaantuikin kaikkiaan kolme.

Kesän 2012 jälkeen päätin, että nyt, kun lapset ovat jo 14-11- ja 8-vuotiaita, he pärjäävät ilman äitiäkin. Aloin etsiä töitä, mutta niitä ei yksinkertaisesti löytynyt! Kaikkialla supistettiin vain henkilöstöä. Kiersin kuudessatoista kielikoulussa. Olin valmistanut aineistoa  kreikkalaisille englannin lausumisesta, mutta materiaalini oli kuulemma liian spesiaalista.

Lisää työttömyyttä, korkeampia veroja... Me kaikki Kreikassa asuvat tunnemme asioiden kulun.

Näin ollen monille perheille jää ainoaksi vaihtoehdoksi maastamuutto. Niin myös meille.

Vaikeuksista uskallukseen

Mieheni heitti ilmaan ajatuksen Suomeen muutosta vuosi sitten, vaikka hän on meistä viidestä se, jolle lähtö Kreikasta tulee olemaan vaikein. Hän näki kuitenkin lähitulevaisuuteen sen verran selkeästi, että ymmärsi suurten vaikeuksien olevan edessä. Asia, joka yhdisti pohdintοjamme eniten, oli lasten tulevaisuus. Näissä olosuhteissa meillä ei olisi toivoa antaa heille koulutusmahdollisuuksia. Kyllähän me, elämän konkarit, voisimme kahdestaan lähteä vaikka turismista elävälle saarelle ja pärjätä hyvinkin, mutta loppupeleissä lasten tulevaisuus koululaisina, opiskelijoina ja unelmansa toteutettavina kansalaisina oli ratkaisevin syy muuttosuunnitelmiimme.

Kuluneen vuoden aikana kuvitteellinen puntari on heilunut puoleen ja toiseen.

Suomeen ei muuteta sillä mielellä, että ”katsotaan nyt, tullaan sitten takaisin, jos pääsemme jaloillemme”. Sinne pitää mennä ja perustaa uusi elämä alusta alkaen. Koti ja huonekalut jäävät tänne. Auton voisin ajaa lastattuna halki Euroopan. Sitä tarvittaisiin Suomessa pitkien välimatkojen takia. Paperiasiat pitää myös hoitaa kuntoon. Kreikassa olen suosiolla jättänyt virallisten asioiden hoidon miehelleni muutaman kokemani mielipahan jälkeen. Suomessa on sitten minun vuoroni hoitaa virastokäynnit.

Tulen kyllä pärjäämään! Onhan minulla vanhan kunnon maisterin paperit. Saatan olla vaihteeksi se, joka tuo perheelle leivän pöytään. Ja onhan Suomi kotimaani.  Tunnen sen paremmin kuin minkään muun maailman kolkan. Kielelliset ilmaisuni saattavat olla 80-luvun perua, joten selitykset pitää hakea ”pissiksille” Wikipediasta. Olen myös  tottunut Kreikassa rennompaan elämäntyyliin ja käpertynyt suvun isoon turvalliseen syliin, mutta vaikka alkukangerteluja voi olla luvassa, sitä tietää solahtavansa takaisin suomalaisuuteen. Ennemmin tai myöhemmin.

Joskus vannoin mielessäni (nuorena, ehdottomampana), etten koskaan veisi kreikkalaista miestä Suomeen asumaan. Sehän näivettyisi siellä kuin kukka ilman vettä! Ei olisi kahviloita, ei ikuista pientä puheensorinaa, leppoisaa sosiaalisuutta ja  joustavuutta. Sen sijaan olisi huoneisto, televisio, tietokone ja itse hankitut harrastusmahdollisuudet. Aikarajoitusten ja sääntöjen tiivis viidakko.

Tämän kaiken mieheni on ymmärtänyt ja se häntä öisin nyt valvottaakin.

Hänen pitää jättää taakseen yli 80-vuotias sairas isä tietämättä näkeekö häntä enää koskaan. Sisaret perheineen, serkut, pikkuserkut, tädit ja sedätkin on jätettävä. Tuttu kulttuuri ja kieli, ainoa jolla tietää tulevansa kunnolla ymmärretyksi, nekin on jätettävä. Mieheni on katkera kotimaataan kohtaan. Hän ilmoitti, että jos meillä on joskus mahdollisuus lomailla, Kreikkaan hän ei rahojaan toisi. Kreikka pakotti hänet lähtemään perheinensä pois. Maa ei pitänyt huolta kansalaisistaan. Muistutin, että lasten juurethan ovat täällä ja heillä on oikeus... ” Niin tietenkin, mutta tällä hetkellä olen tätä mieltä ”, mieheni sanoi.

Isälleni ihmettelin eräänä päivänä, miten monet suomalaislapset tuntuvat olevan kouluissa niin hukassa. Lehtien yms. perusteella he voivat todella huonosti ja purkavat olonsa opettajiin ja toisiin oppilaisiin kiusaamalla ja häiriköimällä. Kerroin, miten minä täällä kotikaupungissani Agriniossa en koskaan epäröi kysyä kelloa tai tietä nuorisoporukalta. Nuoret ovat aina kohteliaita ja teitittelevät.Isäni keskeytti minut: ”Mainitsit juuri avainsanan, Perhe!” Nykyajan suomalaisperheet ovat keskimäärin hyvin rikkonaisia, hän kertoi, ja lapset heijastavat turvallisuuden puutettaan eri tavoin. Miten omat lapseni säilyvät Suomessa fiksuina, kohteliaina ja avoimina, jos koulussa esiintyy paljon kiusaamista ja sellaista kovuutta, johon he eivät ole tottuneet? He saattavat kokea syrjintää, kiusaamista ja suoranaista rasismia. Miten he sen kestävät?

Nämä saattavat olla kohtuuttomia pelkoja, mutta huoli lapsista menee kaiken edelle.

Pohdintojen ja pelkojeni jälkeen ainoaksi mahdollisuudeksi tuntuu silti jäävän paluumuutto. Kun ratkaisun on tehnyt itselleen selväksi, on aika alkaa pedata patjaa positiivisilla, toivekkailla ajatuksilla uudesta elämästä. Sellaiselle patjalle on hyvä istahtaa perheensä kanssa.

Itselleni Suomi antaa vihdoin mahdollisuuden käyttää koulutustani mielekkääseen työhön, jopa koulututtautua uudelleen. Saan olla lähellä ikääntyviä vanhempiani ja nauttia heidän seurastaan enemmän kuin koskaan. Miehelleni saattaa löytyä aivan uusia työnäkymiä ja suunnitelmia asiantuntijoiden avulla. Lapsille avautuu mahdollisuus parantaa suomen kieltä ja päästä mukaan yksilölliseen, tukea antavaan koulunkäyntiin. Myöhemmin runsaaseen koulutusvalikoimaan, mieltymystensä mukaan, riippumatta vanhempien tuloista. Lopulta he voivat valmistua haluamaansa ammattiin.

Ja kukaties, palata joskus tervehtyneeseen Kreikkaan! 

EDIT: Taloutemme kaatumisen yksittäinen suurin syy oli se, että kioskien tärkeimpien tulonlähteitten, tupakkatuotteiden ja puhelinkorttien, verotus muuttui niin, että kun ennen myyjän käteen jäi niistä 10%, uudistuksen jälkeen määrä oli vain 3%. 

Vasemmalla mieheni ja hänen isänsä,  sitten pojat ja minä suu vinksallaan...

Ongelmien pyramidi

- Siis mulla on ihan hirvee stressi päällä, kun mä en löydä sopivan värisiä sukkahousuja tähän uuteen mekkoon!  Olen kiertänyt vaikka kuinka monessa kaupassa, ja olisin valmis maksamaan pienen omaisuuden, jos vain löytäisin just sitä oikeaa sävyä. Mä en kestä!

- Kyllä taas kaupassa ollessani ihmettelin, että miksi ihmeessä ei voida tehdä sellaisia ovaalin mallisia juustoviipaleita valmiiksi! Kun eihän nää neliön malliset mene yhtään sopivasti niitten ruisviipaleiden päälle, joita mä joka päivä laitan evääksi itelleni. Aina jää kulmat yli !  Ei nyt luulis olevan niin vaikeeta taas tämäkin asia.

.
.
.

- Voi kun mä toivoisin, että äiti kestäisi ne säteilyhoidot hyvin, kun se on ollut niin heikkona viime aikoina.

- En ymmärrä, mistä mä revin noi vuokrat taas ens kuussa. Vaikka kuinka yrittää säästää ruokamenoissa, ei pieniltä lapsilta riittävää ruokaa voi kieltääkään,  jos ne nälkäisiä ovat. Vakuutusta meillä ei ole, mutta kyllä kai tässä pärjätään. Täytyy vaan toivoa, ettei kukaan perheessä sairastu vakavammin.


_______________


Yksi lempiteorioistani on nimeltään Ongelmien Pyramidi. Kaikki kunnia hänelle, jonka oivallus teoria alunperin on. Hänen nimeään en muista, mutta teorian sitäkin paremmin.

Sen mukaan ihmisten ongelmat muodostavat pyramidin. Sen huipulla on se kaikkein vakavin ongelma. Yleensä se liittyy itse elämiseen: terveyteen, taloudelliseen hyvinvointiin ja sen kautta asumiseen, vaatteisiin, ruokaan ja niin edelleen. Jos kaikki nämä vakavat, elämiselle ehdottomat asiat ovat kunnossa, pyramidin toiseksi ylimmäisellä tasolla on kaksi hieman vähemmän vakavaa ongelmaa odottamassa nousua ykköspaikalle: auto meni rikki, kodin ikivanha sohva alkaa pahasti rispaantua ja juhlat ovat tulossa, olen hukannut puhelimeni ja tuikitärkeät kontaktini sen mukana.

Jos taas silläkään tasanteella ei ole ongelmia, pyramidin alemmilta tasoilta on kova tunku ylemmäs päin, kunnes tullaan vaiheeseen, jolloin pyramidin huipulla, sinä kaikkein hirveimpänä ongelmana, josta ei tahdo millään päästä yli eikä ympäri, on vaikkapa suosikkikynsilakkasävyn tuotannon loppuminen. 

Sen olen huomannut, että kun elämisen perusedellytykset vaikeutuvat ja yöt menevät pohtiessa selviytymistä mahdollisimman vähäisin menetyksin niin että ainakin lapset kärsisivät puutteista niin hiukan kuin mahdollista, elämän kulku näyttäytyy aivan uudessa valossa. Samoin hyvä terveys on kaiken perusta. Vaikka jokaisen loma-asunnon kassakaappi olisi täynnä kahisevaa, terveyden pettäessä se menettää merkityksensä. Silloin koko pyramidin täyttää vain yksi toive: kunpa olisin/lapseni olisi/vaimoni olisi terve !

Sanovat, että niille, jotka ovat selvinneet onnettomuudesta hengissä, elämä ja elämisen ongelmat saavat uuden tärkeysjärjestyksen. Ehkäpä silloin se pyramidin huipulla olevan ongelman puuttuminen riittää onnellisuuteen, koska ne kaikki muut pienemmät problematiikat ovat yhdentekeviä hengissä säilymisen rinnalla. 

Toivottavasti ongelmien tärkeyden tai yhdentekevyyden oivaltamiseen ei aina tarvita henkihieverissä selviytymistä. Oman asenteen tarkistaminen pitäisi aikuiselle ihmiselle riittää.

Silkkimattoja ja napanuoria

Vein tänä aamuna 14-vuotiaan esikoispoikani retkipysäkille. 

Hän oli lähdössä kolmen päivän matkalle toisella puolella Kreikkaa pidettäville koulukuorojen festivaaleille, jonne hän jo vuosi sitten pääsi musiikkikoulunsa kuoron jäsenenä, ensimmäiselle monen vuorokauden kestävälle matkalle ilman vanhempiaan.

Tälläkin kertaa matkaa edelsivät tietysti minun neuvoni. Olenhan itseäni varten pakannut matkalaukkuja kymmeniä kertoja kuukauden, vuoden tai vuosien matkoja varten. Muistutin häntä siitä, miten pitää mielessään kuvitella aamuheräämisensä ja kaikki ne asiat ja tavarat, joita tulee tarvitsemaan aamutoimiinsa, pukeutumiseensa ulkona ja sisällä, yleensä päivän aikana aina nukkumaanmenoonsa asti. On hyvä muistella edellistä matkakertaa, mitä silloin jäi kaipaamaan linja-automatkalla tai koko oleskelun aikana. 

Kaikki tällä tavalla mieleen juolahtaneet esineet pitää koota yhteen paikkaan edellisen päivän aikana, illalla pakata laukku ja aamulla vielä laittaa mukaan hammasharja ja muut, joita on tarvinnut aamutoimissaan. 

Koko tätä toimenpidettä vahdin ja valvoin kuin haukka, tarkistin aina välillä asioitten kulun, otin pojan mukaan kauppaan valitsemaan itse haluamansa matkaeväät, jotka loppujen lopuksi olivat puolet siitä, mitä viime matkalle olin hänelle ympännyt taskuihin ja pusseihin. Hän kertoi minulle jälkeenpäin, että olo oli silloin ollut kuin ikuiseen talveen matkustavalla hamsterilla: suolaista ja makeaa, juotavaa ja karamelleja koko bussijoukon tarpeisiin. 

Äiti on äiti on äiti. Jospa lapselle tulee kuitenkin nälkä matkan aikana? Jospa hänen alkaa tehdä mieli jotain makeaa välillä? Mitä jos jano yllättää enemmän kuin on luullut? Luultavasti yllättikin, jos kaikki mukaan laittamani pöperöt söi ...

Löysin itsestäni hanhiemon, joka yrittää eliminoida kaikki mahdolliset vastoinkäymiset, unohtamiset ja yllätykset pois lapsensa kokemuksista. Sitä sanotaan myös ylihuolehtimiseksi, jota en mielelläni itsessäni myönnä. Ilmeisesti haluan, että lapseni elämässä menisi kaikki niinkuin silkkimatolla ratsastaen tuulten halki ilman ainoataan ilmakuoppaa, koska itse tiedän jo, että ne ilmakuopat saattavat humauttaa joskus koko liitelijän mattoinensa päivinensä maahan rysäyksellä.

Yksi lukemistani - ja usein lainaamistani - viisauksista sanoo, että vanhempien tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Oletan tämän tarkoittavan lähinnä oman elämän hallintaa kokemuksen ja erehtymisen kautta ja sen myötä voimistunutta itsetuntoa ja -varmuutta. Liian valmiiksipureskelluilla toimintamalleilla ja ohjeilla ei niitä saavuteta. 

Poika valitsi pienen käsimatkatavarapakaasin kokoisen matkalaukun ja siitäkin tuli kevyt ja siihen jäi tyhjää tilaa, koska hän karsi osan neuvomistani "mitä jos..." - tarvikkeista. Yhdet vaatteet päälle ja pari kevyintä vaihtovaatetta. 

Häntä kuljettaessani tapaamispaikalle kävin mielessäni asioita, joita ehkä vielä pitäisi muistaa sanoa. Poika kuikuili innokkaana, joko linja-autoa ja kavereita näkyi. Kun saavuimme toisten luo, hän jo malttamattomana hapuili ovea auki ja huudahti : "Hei, tuolla on Jorgos! "  "Eikös sitä lähtösuukkoa saakaan? " ehdin sanomaan, ja vastaanotin hätäisen poskimuiskun, heihein ja hän lähti. Ja tulee takaisin muutaman päivän kuluttua. 

Napanuora alkaa rispaantua, ja niin sen pitää mennäkin. Miksi sitten silmät kostuvat kun tätä kirjoitan?

Poika katselemassa minne tie vie mutkan takana.