Kiltin tytön kapinat

Tämän talven leudoista päivälämpötiloista huolimatta kalsea kosteus hiipii kotiin sisälle aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Vaikka aurinko näyttäytyisikin, vilunväreet saattavat hiipiä hartioihin. Onhan tammikuu, sydäntalvi.

Viimeksi minua värisyttivät kylmät tuntemukset lauantaina viettäessäni leppoisaa aamupäivää yllättävän hiljaisessa kodissa – lapset olivat joko tietokoneella tai kavereidensa luona. Muistelin haikeudella joulun aikaa, jolloin hämmentelin aineksia kuumaan makeaan glögiin harva se päivä. Se tuntui olevan ainoa taikaliemi, joka lämmitti talven kosteudesta kärsivän, aivastelevan kodin hengettären. Taakse jäivät tehokkuuspisteissä tee, kahvi ja valkoviinilasilliset; jouluglögi oli tummanpuhuvaa ja mausteista kuin kuusenpihkalta tuoksuva korpimetsä! Menninkäisten virkaa toimittivat rusinat ja mantelit.

Mitä jos...? Ei kai sitä voisi...? Glögi oli joulunaikaan kuuluvat juoma, ei sitä pruukattu muina vuodenaikoina juoda! toruin sopimattomia ajatuksiani. Sehän on kuin natustelisi tippaleipiä joulupöydässä. Niin ei yksinkertaisesti ole tapana tehdä, sillä hyvä.

Olen aina ollut harvinaisen huono vakuuttamaan itseni tapojeni ja mielitekojeni sopimattomuudesta ja järjettömyydestä. Niin nytkin, kuin salaa itseltäni, muistelin ruokakaapin takanurkassa olevan aukinaisen glögimaustepussin, äidin lähettämän. Ja punkkua, sitähän oli muistaakseni vielä pari desiä pullossa jäljellä... mihinkäs minä sen...tuossa! Jaa, lapset eivät ole tyhjentäneet kirsikkamehupurkkia vielä kokonaan...

Toimin nopeasti niin, etten ehtisi pysäyttää itseäni ja torua perinteiden riistämisestä oikeasta ajasta ja paikasta pois. Tammikuuhan jolkotteli jo loppua kohden. Miltä se jouluglögi sitten jouluna maistuu, jos sitä pitkin kevättä ryystäilee?

Joka tapauksessa valmistin ihanan kuuman, makean, mausteisen juoman, ja taas kerran se piti lupauksensa: väristykset kukistuivat lämpimään kihelmöintiin, oli mielessä ja ruumiissa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Glögi toi luonnollisestikin joulun mieleen, mikä sai minut tuntemaan lievää syyllisyyttä. Tunnistan näin keski-iässäkin itsessäni ajoittain ”kiltin tytön syndrooman”. Olen kuitenkin lähes koko elämäni potkinut tämän syndrooman tutkainta vastaan tietoisesti, kiemurrellut sovinnaisuuden kahleista ulos. Monet elämäni aikana tekemistäni epäsovinnaisuuksista olen tehnyt kokemuksien keräämisen ja vapaamielisyyden nimissä, mutta kaikkia retosteluja eivät nämäkään selitä. Olen protestoinut asioiden tekemistä vain siitä syystä, että niin on tapana tehdä, niin kuuluu tehdä. Valinnan vapaus täytyy olla minulla itselläni, valinnat eivät saa urautua kulkemaan yleisesti hyväksytyn mallin mukaan, pitää kuunnella sydämensä ääntä.

Kauniita sanoja, tavoittelemisen arvoisia ajatuksia ja toteuttamiskelpoisia periaatteita.

Pientä jäynää tavanomaisuudelle olen onnistunut tekemään, vaikka räpistelyni saa näin viidenkymmenen ikävuoden tuolla puolen pateettisen sävyn: olen ”kunniallisesti” naimisissa – tosin ulkomaalaisen kanssa. Olen kolmen lapsen äiti – tosin huuhailin maailmalla ja tein lapseni vasta nelikymppisenä. Lötköilen oman kodin pehmeällä sohvalla – tosin nauttien glögiä, vaikkei ole edes joulukuu.

Oikein ottaa sydämestä tämä kapinointi!

Jouluglögi oikeaan aikaan oikeassa paikassa!

Viimeistä vietetään

On vuoden kahdeksas päivä. Lapset menivät aamulla ensimmäisen kerran kouluun lomien jälkeen. Heräämiset ja muut aamurutiinit sujuivat melko sipsakkaasti huolimatta siitä, että he ovat tottuneet aamujen pitkiin lököisiin unitunteihin.

Ensimmäisen kerran nuorin pojista mainitsi ohimennen tänä aamuna, että tämä oli nyt viimeinen joululoma täällä Kreikassa. Se oli vain toteamus, jonka hän esitti takkia päälle kiskoessaan. Siihen ei liittynyt melodramatiikkaa, ei hartiavoimin esiin kiskottua väreilevää nostalgiaa. Voitin kiusauksen lohdutella häntä tekopirteänä sillä, miten ihan varmasti täällä vielä joskus joulua vietetään ja tehdään sitten uusi oma joulu siellä Suomessa jne. Nuorimmat keskustelivat aiheesta lyhyin lausahduksin koulureppujen säätelemisen lomassa.

Olin odottanut ja pelännyt sitä hetkeä, jolloin lapset huomaavat, miten kaikki merkittävät juhlapäivät ja kalenterin mukaan vietettävät tapahtumat ovat nyt ”viimeistä kertaa” – ovat olleet jo syksystä lähtien. He eivät onneksi ole taipuvaisia rypemään aiheessa sen enempää, he kun elävät lasten tapaan nykyhetkessä, ja ottavat asiat niin kuin ne tulevat.

Minä olen se, joka yritän antaa ”viimeisille kerroille” suhteettoman suuren merkityksen; välillä huomaan suorastaan rypeväni itsesäälissä ja etukäteen eletyssä nostalgiassa sisäisen ääneni väristen liikutuksesta. Olen näkevinäni elämää suurempaa symboliikkaa kaikissa arkipäivän askareissa.

Koti on jo ilman joulun merkkejä. Edellispäivänä, loppiaisena, otin hyllyiltä, pöydiltä, seiniltä ja lampuista joulukoristeet pois, pakkasin ne laatikoihin tai asettelin ne kaappiin tutuille paikoilleen. Osa niistä on vuosien myötä alkanut merkitä minulle enemmän kuin pelkkä joulukoriste – niissä on joulun henki ja taika sisällä. Harkitsen vakavasti parin kolmen koristeen ottamista muuttokuormaan mukaan kesällä, mutta se voi olla, että joulukoristeet eivät muistu mieleen kovin helposti kesäkuumalla.

Joulukuusi jäi viimeisenä vartioimaan joulun hiipumista ja kodin arkipäiväistymistä. Se oli vielä täydessä tällingissä: sähkökynttilät, punakultaiset pallot ja hopeaköynnös kimaltelivat värikkäinä pimeässä loppiaisillassa, vaikka pikkutontut ja joulukynttilät olivat vetäytyneet pöydiltä kaappien hämärään tekemään suunnitelmia kevään ja kesän pitkiä kuukausia varten. Ne eivät vielä tienneet, että tulisivat viettämään siellä myös ensi joulun ja monta joulua sen jälkeenkin.

Eilen, loppiaisen jälkeisenä päivänä, annoin lasten tehtäväksi riisua kuusi hepenistään. Kun menin katsomaan tilannetta jonkin ajan kuluttua, löysin kuusen yksin olohuoneen nurkassa, alistettuna.

Lapset olivat lähteneet leikkeihinsä, mutta jättäneet ohjeitteni mukaan valot kuuseen. Tähdenkin he olivat kurkottaneet pois latvasta ja laittaneet muovipussiin muiden koristeiden sekaan. Kuusi oli paljas, siinä loistivat vielä valot, mutta suuri osa sen neulasista oli riiston aikana pudonnut lattialle nukkaisen maton ja kylmän marmorilattian päälle.

Sammutin kynttilät, yritin ottaa valoketjun irti kuusen oksilta niin hellästi kuin mahdollista ja lopulta siirsin työnsä hyvin tehneen puun parvekkeelle auringonpaisteeseen.

Sen pilkkoaminen saisi vielä odottaa. Nauttikoon saattohoitona parvekkeen kukkaköynnöksen seurasta, turkinkyyhkyjen pulinasta ja lämpimistä auringonsäteistä.

En ole vielä aivan valmis sanomaan hyvästejä.