(teksti on julkaistu kreikansuomalaisten KasKas-lehdessä 16.4. 2013)
”Nyt kyllä
otetaan paperi ja kynä, ja laitetaan kaikki ylös!” ilmoitin päättävästi
miehelleni vuosi sitten. Tuntui, että menot peittosivat tulot mennen tullen.
Emme olleet kuluttaneet
koskaan ylellisyyksiin rahaa, mutta tietokoneen, auton ja muut perustarvikkeet
olimme hankkineet. Lapset olivat saaneet himoitsemiaan tavaroita harvoin, pitkän
neuvottelun tuloksena.
Rahatilanteemme näytti
kuitenkin selkeästi, että olennaisimpiakin menoja oli jätettävä pois selviytyäksemme.
Ensimmäisen
kerran elämässäni jouduin pyytämään vanhemmiltani rahaa. He suostuivat
avustamaan meitä kuukausittaisella summalla ja olen siitä ikuisesti
kiitollinen. Appeni maksaa pienestä eläkkeestään sähkölaskumme. Huoneistomme on
onneksi hänen aikoinaan rakennuttamassaan talossa, joten vuokrakuluja meillä ei
ole. Tunne, että näin yli viisikymppisinä pärjäämme ainoastaan vanhempiemme
raha-avustuksella, on sanoinkuvaamattoman turhauttava, nöyryyttävä ja väärin!
Kioskissa työskentelevän
mieheni tulot laskivat merkittävästi arvonlisäveron nousun jälkeen. Itse valmistuin
aikanaan kielten maisteriksi, mutta ensimmäisen lapsen synnyttyä olen ollut
kotiäiti. Päätös oli kristallinkirkas. Se perustui yhteen ainoaan muistikuvaan
: oma äitini hääräilemässä keittiössä lauantaisin koulusta palatessani
(elettiin 60-lukua ja koulua käytiin kuutena päivänä viikossa). Saman tunteen
halusin suoda lapsilleni, joita siunaantuikin kaikkiaan kolme.
Kesän 2012
jälkeen päätin, että nyt, kun lapset ovat jo 14-11- ja 8-vuotiaita, he
pärjäävät ilman äitiäkin. Aloin etsiä töitä, mutta niitä ei yksinkertaisesti
löytynyt! Kaikkialla supistettiin vain henkilöstöä. Kiersin kuudessatoista
kielikoulussa. Olin valmistanut aineistoa
kreikkalaisille englannin lausumisesta, mutta materiaalini oli kuulemma
liian spesiaalista.
Lisää
työttömyyttä, korkeampia veroja... Me kaikki Kreikassa asuvat tunnemme asioiden
kulun.
Näin ollen monille
perheille jää ainoaksi vaihtoehdoksi maastamuutto. Niin myös meille.
Vaikeuksista uskallukseen
Mieheni heitti ilmaan
ajatuksen Suomeen muutosta vuosi sitten, vaikka hän on meistä viidestä se,
jolle lähtö Kreikasta tulee olemaan vaikein. Hän näki kuitenkin
lähitulevaisuuteen sen verran selkeästi, että ymmärsi suurten vaikeuksien
olevan edessä. Asia, joka
yhdisti pohdintοjamme eniten,
oli lasten tulevaisuus. Näissä olosuhteissa meillä ei olisi toivoa antaa heille
koulutusmahdollisuuksia. Kyllähän me, elämän konkarit, voisimme kahdestaan
lähteä vaikka turismista elävälle saarelle ja pärjätä hyvinkin, mutta
loppupeleissä lasten tulevaisuus koululaisina, opiskelijoina ja unelmansa
toteutettavina kansalaisina oli ratkaisevin syy muuttosuunnitelmiimme.
Kuluneen vuoden
aikana kuvitteellinen puntari on heilunut puoleen ja toiseen.
Suomeen ei
muuteta sillä mielellä, että ”katsotaan nyt, tullaan sitten takaisin, jos
pääsemme jaloillemme”. Sinne pitää mennä ja perustaa uusi elämä alusta alkaen.
Koti ja huonekalut jäävät tänne. Auton voisin ajaa lastattuna halki Euroopan. Sitä
tarvittaisiin Suomessa pitkien välimatkojen takia. Paperiasiat pitää myös hoitaa
kuntoon. Kreikassa olen suosiolla jättänyt virallisten asioiden hoidon
miehelleni muutaman kokemani mielipahan jälkeen. Suomessa on sitten minun
vuoroni hoitaa virastokäynnit.
Tulen kyllä
pärjäämään! Onhan minulla vanhan kunnon maisterin paperit. Saatan olla
vaihteeksi se, joka tuo perheelle leivän pöytään. Ja onhan Suomi
kotimaani. Tunnen sen paremmin kuin
minkään muun maailman kolkan. Kielelliset ilmaisuni saattavat olla 80-luvun
perua, joten selitykset pitää hakea ”pissiksille” Wikipediasta. Olen myös tottunut Kreikassa rennompaan elämäntyyliin ja
käpertynyt suvun isoon turvalliseen syliin, mutta vaikka alkukangerteluja voi
olla luvassa, sitä tietää solahtavansa takaisin suomalaisuuteen. Ennemmin tai
myöhemmin.
Joskus vannoin
mielessäni (nuorena, ehdottomampana), etten koskaan veisi kreikkalaista miestä Suomeen
asumaan. Sehän näivettyisi siellä kuin kukka ilman vettä! Ei olisi kahviloita,
ei ikuista pientä puheensorinaa, leppoisaa sosiaalisuutta ja joustavuutta. Sen sijaan olisi huoneisto,
televisio, tietokone ja itse hankitut harrastusmahdollisuudet. Aikarajoitusten
ja sääntöjen tiivis viidakko.
Tämän kaiken mieheni
on ymmärtänyt ja se häntä öisin nyt valvottaakin.
Hänen pitää jättää
taakseen yli 80-vuotias sairas isä tietämättä näkeekö häntä enää koskaan. Sisaret
perheineen, serkut, pikkuserkut, tädit ja sedätkin on jätettävä. Tuttu
kulttuuri ja kieli, ainoa jolla tietää tulevansa kunnolla ymmärretyksi, nekin
on jätettävä. Mieheni on katkera
kotimaataan kohtaan. Hän ilmoitti, että jos meillä on joskus mahdollisuus
lomailla, Kreikkaan hän ei rahojaan toisi. Kreikka pakotti hänet lähtemään
perheinensä pois. Maa ei pitänyt huolta kansalaisistaan. Muistutin, että lasten
juurethan ovat täällä ja heillä on oikeus... ” Niin tietenkin, mutta tällä
hetkellä olen tätä mieltä ”, mieheni sanoi.
Isälleni
ihmettelin eräänä päivänä, miten monet suomalaislapset tuntuvat olevan
kouluissa niin hukassa. Lehtien yms. perusteella he voivat todella huonosti ja
purkavat olonsa opettajiin ja toisiin oppilaisiin kiusaamalla ja häiriköimällä.
Kerroin, miten minä täällä kotikaupungissani Agriniossa en koskaan epäröi kysyä
kelloa tai tietä nuorisoporukalta. Nuoret ovat aina kohteliaita ja
teitittelevät. Isäni keskeytti
minut: ”Mainitsit juuri avainsanan, Perhe!” Nykyajan suomalaisperheet ovat
keskimäärin hyvin rikkonaisia, hän kertoi, ja lapset heijastavat turvallisuuden
puutettaan eri tavoin. Miten omat lapseni säilyvät Suomessa fiksuina,
kohteliaina ja avoimina, jos koulussa esiintyy paljon kiusaamista ja sellaista
kovuutta, johon he eivät ole tottuneet? He saattavat kokea syrjintää,
kiusaamista ja suoranaista rasismia. Miten he sen kestävät?
Nämä saattavat
olla kohtuuttomia pelkoja, mutta huoli lapsista menee kaiken edelle.
Pohdintojen ja
pelkojeni jälkeen ainoaksi mahdollisuudeksi tuntuu silti jäävän paluumuutto.
Kun ratkaisun on tehnyt itselleen selväksi, on aika alkaa pedata patjaa
positiivisilla, toivekkailla ajatuksilla uudesta elämästä. Sellaiselle patjalle
on hyvä istahtaa perheensä kanssa.
Itselleni Suomi
antaa vihdoin mahdollisuuden käyttää koulutustani mielekkääseen työhön, jopa
koulututtautua uudelleen. Saan olla lähellä ikääntyviä vanhempiani ja nauttia
heidän seurastaan enemmän kuin koskaan. Miehelleni saattaa löytyä aivan uusia
työnäkymiä ja suunnitelmia asiantuntijoiden avulla. Lapsille avautuu
mahdollisuus parantaa suomen kieltä ja päästä mukaan yksilölliseen, tukea
antavaan koulunkäyntiin. Myöhemmin runsaaseen koulutusvalikoimaan,
mieltymystensä mukaan, riippumatta vanhempien tuloista. Lopulta he voivat valmistua
haluamaansa ammattiin.
Ja kukaties,
palata joskus tervehtyneeseen Kreikkaan!
EDIT: Taloutemme kaatumisen yksittäinen suurin syy oli se, että kioskien tärkeimpien tulonlähteitten, tupakkatuotteiden ja puhelinkorttien, verotus muuttui niin, että kun ennen myyjän käteen jäi niistä 10%, uudistuksen jälkeen määrä oli vain 3%.