lauantai 6. lokakuuta 2012

Naksnaks - naksnaks ....Kuoleman uusimmat uutiset





Tänä vuonna lokakuukin on vielä niin lämmin, että öisin on pakko pitää ikkunoita ja parvekkeitten liukuovia puolisen metriä raollaan, jotta uni saisi otteen ilman hikipisaroita. Samoin aamiaisen teko sujuu pienen tuulenvireen leyhytellessä kevyen yöpaidan helmoja. Olen tottunut siihen, että yli puolet vuodesta kaikki kadun ja naapuritalojen äänet kulkeutuvat omaan kotiin avoinaisten ikkunoiden kautta, eivätkä ne ole enää vuosiin häirinneet – päinvastoin !! Kylmimpinä ja sateisimpina aikoina ikkunoitten ollessa suljettuina olo tuntuu ....miten sen sanoisi... umpsulkkeselt´ ! Ahtaalta, umpinaiselta, tunkkaiselta (suom. huom.).

Joskus aamuvarhaisina tunteina, kun on vielä säkkipimeää tai aamu aikeissa sarastaa, unen läpi saattaa kuulua hiljaisuudessa kaikuva, terävä ja päättäväinen  ”naksnaks – naksnaks – naksnaks ”... Sille on täällä muodostunut aivan oma mielleyhtymänsä, jolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen käytännön kanssa. Jos naksunta kuuluu aamun jo valjettua ja päivän arkisten äänien voimistuttua, se kuitenkin pysähdyttää kesken askareita ja saa aikaan impulssinomaisen halun juosta katsomaan lähintä risteyksessä olevaa puhelinpylvästä, lukemaan siihen niitattu uusin ilmoitus. ”Kukahan nyt on kuollut? Olisikohan kukaan miehen sukulaisista tai yhteisistä tuttavistamme?”

Kun kuolema niittää kreikkalaista satoa, hautajaiset toimitetaan välittömästi seuraavana päivänä, ennen auringonlaskua. Se tuntuu olevan täällä ainoa tapahtuma, jota byrokratia ei hidasta ! Kuolemaa seuraavat tunnit ovat täynnä pyörremyrskyn kaltaista toimintaa, koska koti pitää puhdistaa lattiasta kattoon vastaanottamaan surevia sukulaisia ja itse vainajaa arkussaan. Pitää soittaa tieto sukulaisille.  Pitää nopeasti sopia, kuka valmistaa tai mistä haetaan ruuat ja juomat, kuka laittaa kahvia ja tarjoilee ruumiinvalvojaisten aikana. Kaikki tämä hoituu tehokkaasti sukulais-ja tuttavaperheitten, yleensä naisten, yhteisellä ponnistuksella ja näin lähisukulaisilla on mahdollisuus antaa rakkaan ihmisen kuoleman hiipiä polttavan kivuliaasti tietoisuuteen...  Hautaustoimistoilla on ensisijainen tehtävä hoitaa heti paperiasiat kuntoon, valmistaa vainaja arkkuun, koristella arkku kukilla - ja painaa iso kasa kuolinilmoituksia, kuljettaa niitä skootterilla ympäri kaupunkia ja niitata ne puhelinpylväisiin toisten vastaavien päälle mahdollisimman pian kuolemasta, jotta tieto kulkisi ja väki voisi valmistautua hautajaisiin. Kun kuoleman aikaisempia uutisia on kerääntynyt paksuhko kattaus pylvääseen, tuorein niittaaja saattaa repiä vanhempia pois : nämä ihmiset on jo kuopattu ja surtu, on aika uusimmille plakaateille.

 Naksnaks-naksnaks-naksnaks...

On hyvin tyypillinen näky kaupungilla, että kumara vanhus lukee tarkasti kuoleman pylvään uutisia. On myös pysähdyttävää kuvitella, mitä hänen mielessään liikkuu : ehkä toive siitä, että kenenkään tutun nimeä ei tällä kertaa ilmoituksista löytyisi, ehkä tutunkuuloisen nimen löytäminen ja asian tarkastaminen toiselta vanhukselta, joka saattaa lukea pylvästä vastakkaiselta puolelta. Kenenkä puoliso, mitä sukua ja mistä lähtöisin ja mihin mahtoi kuolla ? Vääjäämätön kylmä värähdys siitä, että omakin nimi näihin pylväisiin joskus ilmaantuu...

Naksnaks – naksnaks – naksnaks....


Eräänä keväänä huomiotani ei saanut naksuvat niittaukset, vaan vastapäätä kotiani oleva surutapahtuman näyttämö. Siellä perheen isä ja poika , n. 50 ja 30-vuotiaat, olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa pohjoisen matkallaan. Uhrit ja arkut olivat olleet kotona ja ihmisiä oli kymmeniä ellei satoja kodin ulkopuolella. Ruumisautot odottivat kuljetettavia heidän viimeiselle matkalleen hautausmaalle. Ensin ulos tuotiin perheen isä. Arkun kansi pidettiin avoinna matkan alkuun asti sen muutaman kymmentä metriä niinkuin tapana on. Surun raskas ilmapiiri laskeutui koko ympäristöön, liikenne, kävelijät, kaikki liikkuva pysähtyi. Seurasin tapahtumia keittiöni avoimesta ikkunasta. Nyyhkiminen taukosi hetkeksi alkaakseen uudelleen tuskaisten spontaanien huutojen kera, kun perheen poika tuotiin ulos. Turha mainitakaan, että minä itkin vuolaasti siinä vaiheessa...

Mieheni mainitsi kerran, että me kreikkalaiset pidämme tiiviisti yhtä juhlissa, mutta olemme moninkertaisesti tiiviimmin toistemme tukena, kun on surun aika. Kuolema on ja tulee aina olemaan luonnollinen tapahtuma elämän kiertokulussa, mutta yhtälailla se joka kerta tuntuu äärimmäisen epäreilulta, väärältä ja lohduttomalta, mutta varmasti helpommalta kohdata tiiviissä yhteisössä kuin yksin.


Kuvassa kuoleman muistopäivän ilmoituksia




keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Täytettyjen tomaattien öljyinen herkullisuus




Vihanneksia ja hedelmiä saa nykyään ostaa myös isojen kauppaketjujen supermarketeista ja vielä halvemmalla julkisilta basaarimarkkinoilta, mutta edelleen on suuri joukko ihmisiä, jotka mieluummin menevät pikkuruisiin "manaviko"-kauppoihin, koska siellä kauppiaat tuntevat asiakkaansa, heidän perhetilanteensa ja viimeisimmät edesottamuksensa. Manavin löytää aina kävelymatkan päästä kotoa. Se on kooltaan tyypillisimmillään n. 3m x 2m, joten viisi asiakasta kerrallaan etsimässä haluamaansa aiheuttaa jo tungoksen. Näin käy varsinkin keskiviikko- ja perjantaiaamupäivisin, koska nämä päivät ortodoksista uskontoa seuraten ovat ns. lihattomia päiviä. Vanhukset sanovat, että silloin "ei syödä" tarkoittaen, ettei syödä liha- eikä munaruokia. Samat säännöt pätevät erinäisten juhlapyhien edeltävään aikaan. Jotkut jättävät jopa maitotuotteet pois noina päivinä, koska Kirjan mukaan silloin ei tulisi nauttia eläinkunnan tuotteita laisinkaan. Nuorempi polvi noudattaa näitä sääntöjä vain, jos kotona vanhemmat ovat todella uskonnollisia ja siirtäneet "tiukat säännöt" lapsilleen, muuten käytännöt vaihtelevat suurestikin. 

Vanhojen tapojen perintöä on kuitenkin se, että kasviksista perheenäidit ovat kehitelleet jos jonkinlaisia ruokalajeja em. päivien rajoitusten takia ja tarjoavat usein päivän pääruuaksi muunnelmia juureksista, vihanneksista ja yrteistä, ja jotta ruoka olisi tarpeeksi ravitsevaa myös raskaitten töitten raatajille, ne kyllästetään runsailla oliiviöljylorauksilla! On useita ruokalajeja, jotka kuuluvat joukkoon laderá, eli "öljyiset" ruokalajit, kuten esimerkiksi täytetyt tomaatit. Ne yksinkertaisesti eivat olisi OIKEIN valmistettuja, ellei uunipellille, joka on jo muutenkin täynnä tavaraa, kaadettaisi öljyä raskaalla kädellä!  Kevytversioita ilman tai muutamalla lusikallisella öljyä  ei vanha kansa tunne! 

Kun tulin osaksi mieheni perheen elämää, en ollut tottunut valmistamaan koskaan ns. oikeita ruokia. Opiskeluaikana elin tonnikalalla, eineksillä, letuilla ja - oluella . Opasaikana huoneistossa riittivät salaatit ja hedelmät, koska kävimme ulkona syömässä porukalla iltaisin työpäivän jälkeen tai olimme nauttineet lounaan retkipäivän pysähdyspaikassa. Kreikassa opasvuosinani olin oivaltanut, että lempiruokiani kreikkalaisessa keittiössä olivat gigantespavut (härkäpavut tomaattikastikkeessa, uunissa valmistettuna) ja täytetyt tomaatit, "gemistá". Näinollen, kun edesmennyt anoppini ja hänen sisarensa alkoivat minua opastamaan kreikkalaisen. nimenomaan heidän perheensä, keittiön saloihin, ensimmäisiä toiveitani oli oppia tekemään näitä kahta ruokalajia. Seuraavassa keskityn jälkimmäiseen. 

Perinteisesti gemistaa on pidetty ns. halpana ruokana, koska perusainekset ovat vain tomaatit riisi ja sipuli. Turistipaikoissa riisitäytteeseen usein lisätään myös jauhelihaa, jolloin annoksista kehdataan pyytää normaalin ravintola-annoksen hinta. Lisäksi monet ulkomaalaiset ovat tottuneet kansainvälisissä keittiöissä ruokiin, joissa on nimenomaan riisi-jauhelihatäyte. Mitäpä ei tehtäisi matkailijoiden, maan elinkeinon, eteen! 

Anoppini aloitti oppituntinsa (15v sitten). Jotta saataisiin koko perheelle ruokaa, piti uunipellin olla täynnä! Siihen tarvittiin 10 suurta, täysin kypsää ja makeaa tomaattia, joten se oli keskikesän ruoka. Lisäksi 5 vihreää paprikaa oikeanlaista aromia antamaan. Tarvittiin puoli kiloa riisiä - kaupassa on riisiä nimenomaan gemistaa varten, en osaa sitä luonnehtia tarkemmin - kaksi keskikokoista sipulia, kupillinen persiljasilppua, kukkurainen ruokalusikallinen merisuolaa ja ÖLJYÄ, ÖLJYÄ ÖLJYÄ !!!

Ensin riisi kaadetaan kulhoon. Tässä vaiheessa oli anopin ylpeyden aiheena kertoa, miten lähiseudulla rakennettiin suurta patoa 1960-luvulla ja sitä rakentamaan oli paikallinen sähköyhtiö palkannut Japanista ja Itävallasta insinöörejä. Japanilaiset olivat tarvinneet taloudesta vastaavan luotettavan henkilön valmistamaan ruuan valmiiksi työpäivän päätteeksi ja anoppini oli ollut heidän taloudenhoitajanaan. Japanilaiset olivat hänelle opettaneet kaiken riisin käyttämisestä ruuanlaitossa. – Riisi pitää pestä kolmeen kertaan, niin että vesi on lopuksi kirkasta! anoppini valisti minulle. Näin teen edelleen enkä uskaltaisi sitä laittaa muuten tomaattien täytteeksi.... Riisiin joukkoon lisätään raastetut sipulit ja silputut persiljat. Olen antanut myönnytyksen modernille tekniikalle ja käytän tehosilppuria molempiin. Seokseen lisätään suola ja loraus oliiviöljyä. Sekoitetaan ja jätetään sivuun turpoamaan.

Otetaan iso kulho ja sen päälle asetetaan siiviläkulho. Tomaatit ja paprikat pestään. Paprikoista leikataan kanta kokonaan pois niin, että ne pysyvät pystyssä pellillä. Ne leikataan poikittain halki, siemenet poistetaan, kansipuolikas laitetaan takaisin päälle ja paprika laitetaan pellille odottamaan. Tomaatit halkaistaan niin, että sileä puoli on suurempi kuin kantaosan puoli. Anoppi tyhjensi sisuksen veitsellä, mutta minä käytän isäni peruja olevan ammuntakisoista saatua kullattua palkintolusikkaa, jossa on terävät reunat. Lusikka on kuin tehty tähän tarkoitukseen, joten isällä oli selvästi "aarnaus" (etiäinen) antaessaan minulle niitä puoli tusinaa. Tomaattien sisus tyhjennetään sihtikulhoon ja niiden kuoret asetellaan myös pellille ripirinnan odottamaan täyttämistä. Tomaattien sisus painellaan sihdin läpi alla olevaan kulhoon niin hyvin kuin mahdollista. Kypsistä kirkkaanpunaisista kesätomaateista irtoaa paljon paksua makeaa lientä, mutta jos tätä ruokaa yrittää malttamattomuuttaan tehdä liian aikaisin keväällä, tuloksena on vähän hapahkoa lientä ja paljon vihertävänvaaleita kovia paloja sihdissä...


Mehukulhosta kaadetaan osa riisiseokseen. Sekoitetaan käsin, ja sitten seuraakin henkimaailman osuus: pitää osata tunnustelemalla arvioida, miten paljon tomaattimehua seokseen tarvitaan, jotta se on sopivan vetelää. Siinä pitää olla tarpeeksi nestettä, koska riisi on keittämätöntä ja jotta se ei valmituttuaan olisi liian kuivakasta, mutta ei liian paljon, jotta riisitäytteestä ei tulisi puuroa! Seuraavaksi otetaan tomaatin puolikkaat toiseen käteen, avonaisina, ja suurempaan puoliskoon laitetaan vajaa kourallinen täytettä, asetetaan kantaosakansi päälle ja kiepautetaan koko hoito ympäri ja pellille, niin että kantapuoli on alaspäin (anopiin oma kikka).  Myös paprikat voi täyttää, jos haluaa. Anopin käsissä tämä täyttöoperaatio oli tulisen nopeaa ja suttuista - mutta tehokasta! 


Jos uunipellille jää tilaa, voi lisätä myös kuorittuja perunalohkoja, jotka suolataan hyvin. Jos riisitäytettä on jäänyt jäljelle, se kaadetaan tomaattien väliin, ja jäljelle jäänyt tomaattiliemi kaadetaan ylt´ympäri. Lopuksi kaadetaan öljyä päälle. Peltiä ei kannata täyttää piripintaan, koska ruoka kiehuu ja pulppuaa kypsyessään ja roiskuaa muuten pellin reunan yli savuamaan uuniin, niinkuin entisellä Rauman flikalla...


Olen laittanut uunin päälle esivalmistelujen alussa täysille, joka minun uunissani tarkoittaa 250 astetta, ja siinä lämmössä olen ruokaa kypsentänyt noin puoli tuntia. Kun tomaattien päällispuolet ovat mustuneita, painelen niitä lastan kanssa litistäen. Sitten otan lämmön pois, ja jätän ruoan uuniin vielä toiseksi puoleksi tunniksi, jos aikaa on. 


KALI OREKSI !!! 




Kuva napattu netistä

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Tirisevä kuumuus



On keskipäivän jälkeinen tunti. On alkanut heinäkuun toinen viikko. Lämpöasteet lähentelevät päivittäin neljääkymmentä, ja elämänmeno tuntuu pysähtyneen tai ainakin hidastuneen monella kierroksella, kun tämä Välimeren auringossa kärvistelevä maa on saanut päälleen kuuman peiton. On vaikeaa, ellei mahdotonta, löytää kuvitteellisen paksun peiton reunaa niin, että sitä voisi vähän raottaa raikasta ilmaa varten.

Valmistelin makaroniruuan vuokaan, napsautin uunin päälle esilämmitystä varten, nappasin kouraani kylmän oluen ja pakenin parvekkeelle – sille varjoiselle puolelle taloa!
Sisällä ei tiedä, pitäisikö tehdä niin kuin kesällä tehdään: yhdentoista jälkeen päivällä suljetaan tummat ulkoluukut ikkunoiden eteen, jottei aurinko pääse turhaan lämmittämään huoneistoa. Ikkunatkin pitää sulkea, ettei kuuma ilma pääse sisälle toimittamaan samaa tehtävää. Toisaalta, nyt ulkona puhaltaa hempeä tuulenvire, ja tuntuisi houkuttelevalta avata kaikki luukut ja antaa sen puhdistaa koko kodin ilman, läpi huoneiston. Väärä ratkaisu kostautuisi illalla ja yöllä takuuvarmasti...

Parvekkeella aistin hennon tuulahduksen kasvoillani selvästi, koska poskeni, otsani ja kaulani ovat pieniä hikipisaroita täynnä. Ihon allakin tuntuu sykkivän kiivaasti, kuumuus tykyttää koko kehoa – ja minä sentään istun vain paikallani, liikutan vain sormiani kirjainten pulppuamiseen tarvittavan liikkeen verran.

Parvekkeen kukat pyrkivät selviytymään parhaansa mukaan ja onnistuvat siinä mikä paremmin, mikä huonommin riippuen siitä, miten lähellä ne ovat alkuperäistä synnyinilmastoaan.

Varjossa heiluva muratti näyttää nauttivan! Se tietää, mikä on homman nimi: istutaan, ollaan hiljaa, ei tuhlata energiaa kukintojen tekemiseen, tullaan toimeen ilman ylenpalttista kastelua, pidetään oksat ja lehdet tukevina kestämään kuiviakin kärvistelyjä.

Toiset kukat huutavat vilvoitusta, raikkautta, tasaista kosteutta, kuulautta – sula mahdottomuus on niille sitä tarjota!
Ja sitten on omenapuun taimi... Se sai jo aiemmin kiusakseen taudin, joka valkaisee sen lehdet niinkuin olisin perunajauhoa viskaissut niille. Ne käpristelevät, eivät voi hyvin.  Aurinko tuntuu löytävän sen ja pistelevän sitä terävillä tulipiikeillään minne tahansa koetankin sen paikkaa muuttaa. Koko ilmasto tuntuu huutavan sille: mene sinne mistä tulitkin! Sinun paikkasi on raparperien, mansikoiden ja viinimarjojen maassa! 

Meidän taloamme koristavat eri puolilla seinustaa pitkin nousevat viiniköynnökset, vuosikymmeniä vanhat ja paksurunkoiset. Ne päätyvät kerrostalomme katolle, jossa sitten antavat satoaan runsaasti ja josta vihreät ja tummanpunaiset rypäleet kerätään syömistä ja kotiviinin tekoa varten.
Köynnökset tekevät kiipeämisensä varrella "varkaita", pieniä sivuoksia, jotka yleensä katkaistaan jo alkuvaiheessa, jotteivät ne veisi turhaan voimaa itse kasvista.



Sain eräänä päivänä loistoajatuksen: annoin yhden näistä sivuoksista kasvaa, koska se sattui olemaan parvekkeemme kohdalla. Suostuttelin sitä seuraamaan parvekkeen kaidetta ja kas! näin meillä on ilmainen köynnökasvi kiemurtelemassa kaidetta pitkin. Se tuntuu kasvavan kymmenen senttiä päivässä, on selvästi kotonaan, vaikka sen tyvi on kolme kerrosta alaspäin sijaitsevalla maatasolla ja sitä harvoin kastellaan.
Raumalaisten "ol niingon gotonas" saa aivan uuden merkityksen, kun seuraa kuumuuteen tottuneiden kasvien kasvamista. 

Ruoka kuumaan uuniin kypsymään ja äkkiä takaisin parvekkeelle ! 

Kuuman kelin julistajat, laulukaskaat, sahaavat loputonta virttään ja saavat muistoja menneistä kesistä mieleen, jolloin teimme suomalaismatkailijoitten kanssa kävelyretkiä kreikkalaisessa luonnossa kaikkein kuumimpina kuukausina.

Oregano, timjami ja salvia tuoksuivat pienen Erikousa-saaren patikkapoluilla. Osoittelin kermes- ja piikkitammia, kistuslajikkeita, myrttipensaita ja loistokkaita kapriksen kukintoja luontorakkaille suomalaisille. Linnut olivat värisevässä auringonpaahteessa hiljentyneet samoin kuin kaikki saaren asukkaat, jotka olivat vetäytyneet sisätiloihinsa varjoon päästäkseen päivän tukahduttavimpien tuntien yli. Ulkona auringon alla olivat vain säksättävät kaskaat ja me suomalaiset!
Se oli sen ajan extreme-matkailua, jonka riemuvoitto patikoinnin päätteeksi oli hyvin ansaittu, yksinkertainen mutta maistuva lounas rantatavernassa, retsinaa kyytipoikana! Venematkalla takaisin Kosin saarelle oli nautinto katsella hikisiä, hieman auringonpolttamia mutta hymyileviä lomalaisia. He olivat saaneet retkimaksulleen täyden vastineen ! 

Kaikki tämä kiitos Kreikan tirisevän kuuman auringon! 

Lähikuva laulukaskaasta





keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Shangri-La kiikarissa


Yhä useampi täällä Kreikassa asuva suomalaisäiti on tehnyt ainoan jäljelläolevan ratkaisun: muuttanut perheensä kanssa Suomeen, kun perhe ei yksinkertaisesti pysyisi hengissä enää tulojen niukkuuden vuoksi. Kreikassa kun valtio ei tue varatonta millään tavalla - tarkoitan lähinnä toimeentulotuen ja erilaisten tukien puuttumista. Ei ole "sossun kassaa", minne mennä selittämään varattomuuttaan ja tarpeitaan!  Lapsilisä kolmesta alaikäisestä lapsesta on €264 ja se maksetaan joka toinen kuukausi. Vastaava summa suurperheelliselle (eli väh. 4 lapsen perheelle) on huimat €350 !!  Työttömyyskorvausta maksetaan korkeintaan vuodeksi ja sen suuruus on runsaat €200. Köyhyysraja Kreikassa on €7 000/v ja veroa kuitenkin maksetaan € 5 000:n tuloista. Silti on vaikeata löytää tuote, joka olisi Kreikassa halvempaa kuin Suomessa (oliiviöljyä ja viintä lukuunottamatta). Esimerkit maastamuuton ja paluumuuton syistä jatkuisivat loputtomiin...


Erään läheisen, hyvän ystävän viimeaikainen ratkaisu Suomeen paluusta on koskettanut meitä kaikkia kreikansuomalaisia,  ja se on kirvoittanut vakavia, pohdiskelevia keskusteluja ei pelkästään ratkaisun tuomista konkreettisista ongelmista paluumuuttajan arjessa ja sopeutumisessa vaan myös elinpaikan valinnasta yleensä.


Koska meitä ihmisiä on moneksi, en seuraavassa pähkäilyssä pyri yleistämään ajatuksiani kaikille sopiviksi, ainoastaan puhun siitä, mitä ajatuksia itselleni, Lennu Lepakolle, lamakauden lusmuilijalle ja sohvafilosofille, tämä kaikki liikehdintä on synnyttänyt.





Miten sitä ajattelee niin usein, että "elämä on jossain muualla"?  Itse olen mukautujatyyppi, sopeutuja, ja mottonani on koko elämäni ollut "siellä, missä itse olen, on kotini" . Tämä ideologia toteutui kirjaimellisesti niinä seitsemänä vuotena, jolloin työskentelin matkaoppaana sopeutuen Kreikkaan, Portugaliin, Kanarian saarille, Espanjan mantereelle, Barbadokselle, Jamaikalle, jne.... Piti olla parissa viikossa asiantuntija, neuvoa muita ja kertoa maan kulttuurista, historiasta ja kielestä. Sopeutuminen ja sulautuminen oli elämääni! Silloin tuntui, että missä vaan maailman kolkassa olisinkin, pärjäisin, koska osaisin rakentaa ne itselleni välttämättömät ja tärkeät elämän rakennuspalikat niin, että tuntisin olevani kotonani - ympäristöstä, ilmastosta, kielestä välittämättä. 



Kotiutumisessa on toinenkin puoli, kääntöpuoli: jossain maailman kolkassa on juuri sellainen paikka, maa, kaupunki, kylä, joka vastaa täydellisesti omaa identiteettiä. Onko tämä pelkästään toive, illuusio oman minän ja persoonallisuuden Shangri-La´sta, jonne ei tarvitse erityisesti yrittää sopeutua? Se tuntuisi alusta alkaen paikalta, josta ei tarvitse haikailla pois, jossa ei tarvitse tuntea, että "jossain muualla tapahtuu nyt paljon enemmän".  Riippuu tietysti ihmisestä itsestään, mihin asioihin elämässään on tyytyväinen, mitkä ovat niitä tärkeimpiä asioita,  jotka antavat raamit onnelliselle elämälle. Kun kaikki osatekijät ovat hyvin omilla paikoillaan, silloin voi istahtaa nojatuoliinsa, huoahtaa rentoutuneena ja katsella ympärilleen ajatellen : "SE ON TÄSSÄ!"


Ennen kuin tämä auvoinen tilanne loksahtaa omalle kohdalle, mikä estää kokeilemasta, vaihtamasta paikkaa, tekemään suuriakin muutoksia elämään sen saavuttamiseksi?  - edellyttäen tietysti, että muut oman elämän osatekijät sitä suosivat (mahd. elämänkumppani, lapset, työtilanteet yms.) Jokainen ihminen on itse vastuussa omasta onnestaan, jokainen tekee itse oman elämänsä sen näköiseksi, että se tuntuu omalta. Koska kuitenkin harva meistä on aivan yksinään liikenteessä aikuiselämän valtateillä; pitää osata sopeutua, myöntyä ja luovuttaa edes pieniä palstoja Shangri-La´sta muiden käyttöön. Itselle läheisten ihmisten hyvinvointi on myös osa omaa onneamme. Mielestäni kuitenkin tärkein ohje on se, ettei muutoksia saa pelätä ! Ne antavat aina mahdollisuuden uuteen, tuoreeseen näkymään ja vähintään selkeämmän kartan omaan unelmien asuinpaikkaan ja elämäntyyliin. Jotain jää taakse, mutta edessä voi olla kaksin verroin mieluisampaa! Ja sitähän ei tiedä, jollei repäise itseään tutuista raameista irti kaiken uhallakin. Sittenpähän sekin on nähty.


Surkein vanhuudenkuva, jonka itselleni voin maalata, on se, että kiikkustelen keinutuolissa  mummonkääppänänä haikaillen kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita eteeni on tuotu, suorastaan viskattu, ja joihin itselläni ei ole ollut tarpeeksi rohkeutta tarttua!!  En koskaan saanut tietää MITÄ JOS... !


Suurempaa katkeruutta ja katumusta ei ole olemassa kuin hyväksi käyttämättömät mahdollisuudet aukaista elämän ovia .


Edit: Vuoden 2013:n alusta lapsilisä on €40/lapsi/kk, jos tulot eivät ylitä €11 000/v. Jos vuositulot ovat enintään €21 000, summasta saa 70% ja niin edelleen. Lisäksi nämä kuukausimaksut saadaan takautuvasti vasta vuoden veroilmoituksen teon jälkeen, heinäkuussa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana lapsistahan kuluja ei ole...





perjantai 1. kesäkuuta 2012

Paholaisen karkoitusta - PFFFTUSSSHUUUU !!!




Me suomalaiset olemme modernia kansaa. Olemme sivistyneitä ja lukeneita. Meidän kulttuurissamme uusin tieto kulkee hyvin niin TV:ssä kuin aikakauslehtien välityksellä jokaiseen pikkukyläänkin. Meidän koulujärjestelmämme on ehdottomasti maailman parhaita, ja se tarjoaa lapsille ja nuorille uusinta, mahdollisimman objektiivista tietoa elämän suurista ja pienistä asioista. Suomessa reilusti yli puolet, ellei peräti yli 80% , lukaisee sanomalehden kokonaan tai osittain joka päivä. 


Uskonnolla ei - eikä taikauskolla - ole järin suurta osuutta enää suomalaisen arkipäivässä. Se tarjoaa raamit perinteille, jotka vielä ovat kiinni hengellisyydessä jollain tavalla, ja ihmiset käyvät kirkossa sen rauhoittavan ilmapiirin takia, vaikkeivät olisikaan varsinaisesti "uskonnollisia". Olemme kuitenkin niin tietäviä ja niin asioista tietoista kansaa, koska olemme kasvaneet tieteellisesti todistettujen tosiasioiden maailmassa, että harvalle uskonto enää antaa vastaukset kaikkiin elämän tilanteisiin sellaisenaan, käytännön tasolla ainakaan.


Toista on Kreikassa ! 


Kreikkaan moderni sivistys on tullut varsin myöhään, vaikka edistysaskeleet onkin otettu viimeisen 50 vuoden aikana hurjaa vauhtia - liian hurjaa, niin, etteivät ihmiset ole pysyneet mukana muutoksissa. Koulujärjestelmästä ei saata edes puhua - vasta nyt on alettu tiedostaa, että "jossain mättää" (tästä riittäisi aihetta kokonaiseksi uudeksi blogiksi). Appiukkoni opetteli lukemaan 40-vuotiaana - hatunnosto hänelle, nyt 82-vuotiaalle -, koska kyllästyi siihen, ettei tiennyt mitä tässä kirjainten maailmassa oikein sanottiin. 


Ihmisillä ei ole varsinaista faktatietoa käytettävissään TV:tä lukuunottamatta. Suurin osa nuorista ja nuorista aikuisista toki on perehtynyt internettiin. Muutamaa laadukasta dokumenttisarjaa näytetään myöhään illalla tai keskiyön jälkeen, uutiset toistavat poliitikkojen tyhjiä lauseenparsia ja keskusteluohjelmissaa huutavat päät kailottavat omaa minäänsä, kaikki yhtäaikaa. Appiukko kysyy jokaisen informoivan tiedoituksen jälkeen : "Mitä se äsken oikein sanoi?" Se siitä kansantajuisuudesta...


Uskonto ja usein siihen sekoittunut taikausko ovat voimissaan ns. tavallisen kansan keskuudessa, mutta on niillä yllättävän iso jalansija myös modernien "lukeneitten"kin ihmisten elämässä. Nämä uskomukset tulevat esiin selvästi varsinkin silloin, kun kyseessä on uusi elämä, pieni uunituore vauva! Sen ajatellaan olevan täysin puolustuskyvytön ja suojeltava, ei vaan universumin kaikilta lymyäviltä sairauksilta vaan myös itse punaisen häntäheikin, paholaisen, alati vaanivilta känsäkourilta. 


Ihmisellä katsotaan olevan aikamoinen liuta tilanteita, jolloin hän on haavoittuvimmillaan ja jolloin paholainen sattaa katsoa hetkensä koittaneen ja aiheuttaa erinäisiä onnettomuuksia kyseiselle henkilölle alkaen hiustenlähdöstä ja hammassärystä aina yleiseen heikkouteen ja kuolemaan saakka. 


Syntyminen ja synnyttäminen ja sitä seuraavat 40pvää ovat kriittistä aikaa : pieni vauva ei saisi mennä ulos altistamaan itseään, kuten mielellään ei myöskään synnyttänyt nainen! Anoppini sisar (r.i.p.), erittäin uskonnollinen ihminen, varoitti minua siitä, ettei ensimmäisten viikkojen – tarkalleen sanottuna 40 päivän – aikana lapsen syntymästä hänen vaatteitaan saanut missään tapauksessa jättää kuivumaan ulos pimeän laskeutumisen jälkeen ! "Paha" voi iskeä vaatteitten kautta viattomaan lapseen! Samaa tarkoitusta varten lapselle tuotiin kultainen sinisilmäkoru, jonka oli määrä vahtia, ettei vihulainen tule liian lähelle. Se tietysti kiinnitettiin hakaneulalla lapsen pinnasänkyyn, lähelle pääpuolta. Tämä sama sininen silmäkoru on yksi suosituimmista matkamuistoista turistien keskuudessa...eli jos sen ostettuanne elämänne on osoittautunut yhdeksi pitkäksi ruusutarhassa kävelyksi, tiedätte nyt, mitä on kiittäminen !


Itkeminen altistaa Pahalle, koska silloin ihminen on heikoimmillaan, haavoittuvaisimmillaan. Jo pienille lapsille yritetään painottaa , ettei pidä itkeä liian paljon tai liian pitkään. Uskomattominta kuitenkin on ollut huomata, että aikuisenkin itkemistä yritetään toppuutella, niinkuin kaikki energia pitäisi käyttää, ei lohduttamiseen tai surun lieventämiseen, vaan nimenomaan itkun loppumiseen. Huithapelihyvästit teorioille, joiden mukaan itkeä pitää kun itkettää, koska se on terapeuttista ja helpottaa, keventää surun painetta sydämessä.


Yksi sitkeimmistä uskomuksista lähes kaikkien kreikkalaisten keskuudessa on se, että jos kehuu toista ihmistä, tai vain katsoo häntä hyväksyvästi tai ihailevasti, saattaa kyseisen henkilön alttiiksi pelsepuupille. Onneksi siihen on hyväksi koettu konsti : pitää sylkäistä vähintään kerran, mutta tehokkainta on neljään ilmansuuntaan sylkeminen - se pitää Perskuleen pelokkaasti loitolla! Usein näkee ja kuulee ihmisiä, jotka tapaavat toisensa kadulla ohimennen, ja jos mukana on lapsi, joka nyt ei ole ihan sairas tai raajarikkoinen vaan normaalin terveen lapsen näköinen, saa myös kuulla : PFFFTTHHHUUUSSSUUUU !!! Eläköön lapsesi, elämää hänelle, olkoon hän aina yhtä terve ja elinvoimainen ! Saman kohtelun saa jokainen, joka on laittautunut kauniiksi tai komeaksi. Häntä katsotaan "hyvällä silmällä", ihailevasti, mutta sylkäistään kiireesti perään sen varalta, että nyt syntyi pirulaisen mentävä aukko.





R.J.Dio - napattu netistä
Pitää nyt kuitenkin mainita, että tämä "paholaisen pois ajaminen" ei ole mitenkään kreikkalaisten yksinoikeus ja patentoitu tapa. Yksi tunnetuimmista merkeistä on ns. paholaisen sarvet, jonka jokainen rockmusiikin ystävä tuntee. Sehän tehdään käsi rennossa nyrkissä, etusormi ja pikkusormi pystyssä. Nykyään se symbolisoi pelkästään sanaa ROCK ! varsinkin heavyrockin kannattajien keskuudessa, kiitos erään suurimman lauluäänen heavyrockin historiassa : Ronnie James Dion ! (Manitou bless his soul...) Hän oli italialaista syntyperää, ja hän on kertonut, miten hänen isoäitinsä tapasi käyttää tätä merkkiä paholaisen pois ajamiseen sopivissa tilanteissa. Hän itse alkoi käyttää sitä konserteissaan tavallaan yleisön, hänen oman rock-kansansa, siunaukseksi, ja näin käsimerkki yleistyi miljoonien käyttöön : Rock Forever ! Meidän nykyisten rokkareitten siunaukseksi on taitanut koitua se, että R.J.Dio ei ollut kreikkalainen juuriltaan.... muuten saisimme mennä konsertteihin sadetakit niskassa, sylkypärskeiltä suojautuen. 




Liukumäki on ROCK !

torstai 31. toukokuuta 2012

Värikäs elämäni


Elämäni on ollut värikästä, kyllä, mutta en millään muotoa halua lähteä seikkaperäisesti kertomaan kaukaisista matkoista merten toiselle puolelle, tällä kertaa (matkapäiväkirjani seuraavat myöhemmin), vaan haluan kertoa oivaltaneeni jo vuosikymmeniä sitten, että elämäni EI ole milloinkaan ollut mustavalkoista!

Asioitten ja ajatusten jakaminen ronskisti, itsestäänselvästi ja terävästi "joko-tai" -luokittelulla ei todellakaan ole ollut vaihtoehtonani, kun olen pohdiskellut elämää ja oman itseni osaa siinä, yrittänyt löytää se Oikea Minä ja se, mitä tämä Oikea Minä itse asiassa haluaa elämältä. Mihin vain asiaan olenkin vuosien varrella yrittänyt saada selkeän ratkaisun, vaihtoehtoja on tuntunut olevan tuhansia, koska en ole koskaan nähnyt asioita tai ihmisiä mustavalkoisesti. Näin on ollut pakko luottaa lopulta intuitioon.

Joillekin ihmisille on kadehdittavan helppoa oitis määritellä mielipiteensä: se joko on tai ei ole jotain. Se on joko hyvä tai huono, kaunis tai ruma, helppo tai vaikea! Heidän elämänsä on täynnä periaatteita, joista ei tingitä! Jos ei muuten niin periaatteen vuoksi! Yksinkertaista kun sen osaa. He tietävät välittömästi, mitä mieltä ovat asiasta kuin asiasta, mikä ei itsessään tietysti ole huono juttu varsinkaan, jos se tarkoittaa, että he ovat tutustuneet itseensä ja löytäneet persoonansa ja mieltymyksensä.

Mustavalkoisuus on tuki ja turva, koska silloin ei tarvitse ruveta pohtimaan mahdollisten harmaan sävyjen olemassaoloa tai jopa – hui kauhistus! – muita värejä. Tukeva ja tukevien mielipiteitten maaperä alkaa rakoilla, jos päästää ajatuksiinsa muitakin vaihtoehtoja mahdollisina oikeina vastauksina. Varsinainen kammotusvisio mustavalkoihmiselle on hitaasti päästää tajuntaan kaikkien niitten pienten osatekijöitten yhdistelmät, joita alkaa silloin syntyä: Niitähän on lukematon määrä, herra nähköön! Jaa, ettei olekaan vaan miehisiä miehiä ja naisellisia naisia???? Että meissä kaikissa on sekä feminiinisiä että maskuliinisia puolia ja piirteitä??? Ei minussa ainakaan!!

Harmaan eri sävyjen, ja sen jälkeen muidenkin värien, päästäminen omaan ajatusmaailmaan on pyörryttävän pelottavaa, mutta niin huimaavan - vapauttavaa! Ei tarvitsekaan enää noudattaa tiettyjä käyttäytymismalleja, koska luulee niitä ainoiksi oikeiksi vain sen takia, että "niin on aina pruukattu". Voi vihdoinkin soveltaa tapoja ja tottumuksia siihen Omaan Minään ja sen perimmäisiin mieltymyksiin niin, että oman elämän tekemisistä tulee Minun omia asioitani - ei matkittuja, ei opittuja, ei mustavalkoisia millään tavalla. Niissä saa olla kaikki sateenkaaren värit, jos se tuntuu itsestä parhaimmalta.

Nyt joku jämptin ajatusmaailman omaava henkilö saattaa kutsua värien kyllästämää ihmistä selkärangattomaksi ameebaksi, joka ei tiedä mitä haluaa, jolla ei ole omaa selkeää mielipidettä asioista (eli ei siis tunne itseään) eikä kunnon periaatteita. Hänellä ei ole - sanonko, en sano, sanonko..munaa! Kaikki käy. Ja toisaalta ja toisaalta. Ja ei se nyt ole niin yksinkertaista, jos sitä ajattelee muiltakin kanteilta...  Painan pääni ja tunnistan kaikki nämä piirteet itsessäni..hmpf... MUTTA!  On niin monia tapoja elää oikein tätä elämää!! Mikä joku toinen ihminen on sanomaan toiselle, miten kuuluisi elää oikein, jotta tämä olisi onnellinen? Jokaisella on oikeus, itse asiassa velvollisuus, muokata oma elämänsä juuri sellaiseksi, joka tekee juuri hänestä onnellisen.

Olen mielestäni hyvin vapaamielinen asiassa kuin asiassa - täynnä mielen värejä, jos haluatte sen sanoa niin - ja toistellut mantran tavoin ajatelmaani: "Kaikki on sallittua oman hyvän olon tuomiseen, niin kauan kun ei loukkaa toista". Tähän sisältyvät kaikki elämän osa-alueet: uskonnot, mielipiteet, seksuaaliset suuntautumiset, tavat ja tottumukset, kaikkien aistien nautinnot sen tuhansissa eri muodoissa.

Elä ja anna toistenkin elää! Anna kaikkien kukkien kukkia!

Onpa onnenpotkaus, etten elänyt 60-luvun lopulla Amerikassa hippiliikkeen aikana. Onnenpotkaus lähinnä vanhemmilleni, sillä takuuvarmasti kiertelisin vieläkin Woodstockin nurmikkoa (lue:mutapeltoa) laskeskelemassa ruohonkorsia, etu-ja keskisormet V-tyyliin asetettuina: LOVE AND PEACE, MAN!


EDIT 14.7. 2012 

Lukiessani 5.7. ilmestynyttä Annaa, huomasin, miten kehitysministeri Heidi Hautala oli samoilla linjoilla: " Kavahdan ideologisuutta ja yritän välttää oikeassa olemista. Ihmiset, jotka ovat keksineet totuuden, ovat usein äärimmäisen vaikeita yhteistyökumppaneita. Ja vain yhteistyöllä saadaan jotain aikaiseksi. Tämä ei ole periaatteettomuutta vaan sitä, että näkee, että asiat eivät ole mustavalkoisia. " 


photo by Hippie Peace Freaks (Facebook)









maanantai 7. toukokuuta 2012

Parvekkeen kukat kertovat




Istuskelen  parvekkeella iltapäivän helteessä. Jääkylmää valkoviiniä olen taas kaatanut lasiin "virkistykseksi", kuuntelen kanarialintumme loputtoman innostunutta kujerrusta ja pulputusta. Se haastaa kaikki ympäröivien kerrostalojen kanarialinnut samaan konserttiin, kun ihmiset (paitsi minä) viettävät keskipäivän ansaittua lepohetkeä ruokailun jälkeen. Olo on raukea ja rento. Mielessä soi Janis Joplinin "Summertime", koska tämä olotila vastaa tismalleen laulun tunnelmaa ja sointeja. Olen parvekkeen varjoisessa nurkassa ja parvekkeemme purkkikukat kärvistelevät auringossa.

Annan katseeni harhailla, niinkuin vain viinin raukaisema katse voi - tätä voisi jopa kutsua sänkykamarikatseeksi - ja pysähdyn tarkastelemaan yksityiskohtia. Olen sydänjuuriani myöten luontoihminen ja olevinani huomannut, että iän karttuessa kerään ja hyväksyn ympärilleni asioita, jotka todella merkitsevät jotain. Näin myös parvekkeelleni valitsemillani kukilla on jollain tavalla symbolinen merkitys omaan elämänkaareeni ja sen kohokohtiin.



Verenpisara






Käydessäni aikaisemmin keväällä kaupungin puutarhamyymälässä silmiini sattui tuttu kasvi, ja pelmahdin yht´äkkiä vuosikymmeniä taaksepäin lapsuuteen. Isäni äidillä, joka asui viimeiset vuodet ennen kuolemaansa kotonamme, oli aina ollut verenpisara pienellä pöydällään ikkunan edessä. Sitä katselin intensiivisesti, kun istuimme pöydän ääressä ja hän kertoi menneistä vuosista ja isästäni pienenä poikana. Samoin äitini äidillä, ahkeralla maalaistalon emännällä, oli aina aikaa jutella hänelle niin tärkeistä kukista. Punamultaisen talon puutarhassa, kaikkein lähimpänä taloa, eivät pääosaa esittäneet perunat ja porkkanat (niitä oli kauempana pihaympäristössä), vaan omenapuut ja kukat : leijonankidat, tiikerililjat, syreenit, jasmiinit, erilaiset ruusut. Sisätiloissa sekä verannalla, porstuassa, että tupakeittiössä saivat pappan kyhäämillä puisilla hyllystöillä paikkansa särkynyt sydän, bougainville, fiikus, joulukaktus ja - verenpisara ! 


Näinpä minäkin nappasin oitis tuon omaan suomalaiseen identiteettiini ja menneisyyteeni kuuluvan kukan syliini, menin kassalle ja kysyin : "Mikäs tämä kukka mahtaa kreikaksi olla? "  "Fuksia, rouva, se on fuksia! " No niinpä tietysti. Kotoinen punavalkoinen verenpisarakin muuttuu eksoottiseksi ja tummanvioletiksi täällä Välimerellä.



Valkoinen ruusu







Kuvan  pienikukkainen ruusu on perua viime vuodelta, jolloin päätin "yllättää itseni" äitienpäivänä ostamalla tuon kauniin herkän kukan palkinnoksi kärsivällisyydestä kolmen poikani kasvattamisessa. Hyvä minä ! 


Ruusu kukki komeasti kesän aikana, mutta alkoi selvästi väsyä syksyyn mennessä. Talven tullessa se oli jo onnettoman näköinen, ja olin varma, että se teki kuolemaa, niinkuin kymmenet muut vaalimani purkkikukat vuosien aikana. Olin luullakseni hoitanut niitä aina liian hyvin, olin hukuttanut ne veteen kastelemalla niitä liian usein ja liian paljon. Katselin pientä kasvinrääpälettä, josta kukat olivat jo aikoja sitten kukkineet ja kuihtuneet, ja päätin antaa sen olla rauhassa talven. Niin tein. Joskus talvimyrskyjen jälkiä siivotessani juotin sille mukillisen vettä, siinä kaikki. Ajattelin : kuolkoon jos on kuollakseen! Jos se ei ole tarpeeksi vahva, saa mennäkin, muuttua mullaksi ! 


Keväällä, kun vaihdoin multia ja tarkastelin talven hengissä selvinneitä, näin, että se pahus oli kuin olikin nimenhuudossa mukana. Osat varsista olivat vielä vihreitä !!!  Leikata napsaisin ruskeat osat pois, parturoin tyngäksi. Kun se sai uutta multaa, aurinkoa ja säännöllistä maltillista kastelua taas kevään tullen, se alkoi kasvattaa uutta lehteä ja vihdoin : nuppuja ! 


Minä sohvafilosofina mietiskelin, että minun ruusuni oli vähän niinkuin rakkaussuhteet : mitä enemmän toista yritti miellyttää, olla aina saatavilla ja hoivaamassa, sitä varmemmin kohde tukahtui ja halusi pois. Kun sen taas jätti yksikseen oman onnensa nojaan, hymähteli vain ohimennen ja soi pieniä armopaloja, sitä innokkaammin se päätti roikkua mukana ja antaa parastaan. 


Hoh hoijaa tätä elämäni ruusutarhaa !! 



Mansikka







Lieneekö tarvetta lainkaan selitellä, minkä takia mansikka on suomalaiselle tärkeä ? 
Mansikka on - Suomi! Mansikka on - kesä !! Mansikka on se ainoa oikea kesän maku, varsinkin kun itse saa mansikkapuskasta siirtää lehtiä ylemmäs, niin, että näkee, onko siellä piilossa yhtään kypsää kirkkaanpunaista mansikkaa ja voi sitä sykähdyttävää tunnetta, kun sieltä loistaa suuuuuri täysin kypsä yksilö ! Ottaa siitä kiinni ja napsaista irti vihreä osa, suoristaa selkänsä ja laittaa marja kokonaan suuhun (vaikka se on aivan liian iso), ummistaa silmänsä ja aistia kesän kohokohta. 

Joku voi nyt sitten vilkuilla ylläolevaa kuvaa ja mietiskellä : "Ihan kiva , kyllä, mutta miten tämä kuva liittyy tarinaan? "  Noh, ostin ruokakaupasta pussilisen mansikansiemeniä ja kylvin ne - todella äärimmäistä kuriositeettia. Siemenet ovat itäneet, mutta joka aamu mennessäni vilkaisemaan niitä en voi olla kuvittelematta, miten ne yrittävät käyttää telepian voimaa ja huutaa äänettömästi : "Ei meidän kuulu olla täällä, tässä surkean pienessä keramiikkapurkissa !! Emme me ole rairuohoa ! Meidät täytyy harventaa ja laittaa isompiin purkkeihin ja mielellään, jos saamme pyytää, oikeaan peltoon !! Me tu-keh-dum-me. Juuremme ovat aivan lytyssä ja koko ajan pitään töniä toisten lehtiä kauemmas elintilan saamiseksi, vaadimme muutosta tilanteeseen ! "


Olisi pitänyt ostaa pari tainta valmiina, sanovat viisaammat, jos haluaa omana elinaikanaan maistaa marjojakin näistä kokeiluista. Katsotaan nyt, yksi kaunis päivä alan harvennushommiin, jos raaskin yhtään mansikkavauvaa yleensäkään napsaista pois... 


.... Ja kyllä vaan raskin ! Kumosin tämän purkin taimineen toukokuun lopulla pöydälle. Vieressä odottivat tyhjät pikkupurkit ja multapussi. Irrottelin ja soin pikku taimille helpotusta ahdinkoon. Kaikkein pienimmät ja heikoimmat heitin pois, mutta silti tuloksena oli kokonaista 36 itsenäistä kasvia. Ei tästä mihinkään pääse : Mansikkamaa on hankittava ja variksenpelätin kyhättävä !!! 



Tässä luonnollisestikin vain osa taimista, joita istutin 36 kpl 

jatkuu...

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Ilmasta temmattua tekstiä, jossa hitunen inspiroitunutta draamaa mukana


The Withering Rose

There is a rose growing in my balcony
it΄s my favourite of all the plants I have there
It likes to share its red beauty shamelessly
for all who keep their hearts open and care.

Lately I have forgotten about it , I don΄t seek for it, don΄t even step outside to check
how it is doing. So now that I glanced through the window to see
I saw its poor condition and thought: you need water but so do I , I΄m a total wreck!

See how it feels when you don΄t get what you thirst for  ?
You feel what I feel ´cause your leaves are all brown
Your whole being , all parts of your existence are hanging down.
All you can hope for is that someone opens the door
To give you a few drops of love,  hopefully for some more
to make you alive again

With these thoughts I started feeling bad
Why should I torture an innocent rose whose only purpose
is to grow and make everyone feel glad?
Why should it feel the way I feel , the absence of love driving me mad?

It΄s pouring with rain by now, the withering rose cannot reach it
I step outside and give it a push so the cool raindrops
are caressing its petals and  its leaves
- For the first time I can actually hear a flower drinking!

And I step outside too, under the rain, inside the rain, to get soaking wet by the rain!!!!

Photo by Hlias Folias


http://www.youtube.com/watch?v=AUDPWiv28MI&feature=youtu.be


(Käännös:)

Kuihtuva Ruusu 

Parvekkeellani kasvaa ruusu
se on suosikkini kaikista siellä rehottavista kasveista
Se jakaa punaista kauneuttaan mielellään, häpeilemättä
kaikille, joiden sydän on avoin ja välittävä

Viime aikoina olen sen unohtanut, en ole sitä katseellani etsinyt tarkastaakseni 
mitä sille kuuluu. Ja niin, kun nyt sitä vilkaisin ikkunasta
näin sen surkean kunnon ja ajattelin : tarvitset vettä, mutta niin tarvitsen minäkin - olen karmeassa kunnossa, aivan palasina ! 

Näetkö nyt miltä tuntuu, kun et saa sitä mitä janoat?
Tunnet samoin kuin minä, koska lehtesi ovat aivat ruskeat
Koko olemuksesi, kaikki osasi riippuvat alhaalla surkeana.
Ainoa toivosi on, että joku avaa oven
antaakseen sinulle muutaman pisaran rakkautta, ehkä enemmänkin
saadakseen sinut elämään taas.

Näitten ajatusten kera oloni alkoi olla surkea
Miksi minun pitäisi kiduttaa viatonta ruusua, 
jonka ainoa olemassaolon tarkoitus
on kasvaa ja tuottaa jokaiselle iloa?
Miksi sen pitäisi tuntea niinkuin minun, joka on tulossa hulluksi rakkauden puutteesta?

Nyt sataa rankasti, kuihtuva ruusu ei saa siitä osaansa.
Astun ulos ja työnnän sen eteenpäin niin, että raikkaat sadepisarat
hyväilevät sen kukkia ja lehtiä
- Ensi kertaa elämässäni kuulen kukan juovan !! 

Myös minä astun ulos sateeseen, sen alle, sen sisään ja kastun läpimäräksi sateesta !!!




Messengers
(dedicated to Katerina and Hans)



Walking on a green grass one sunny day in September
I suddenly feel something tickling my chest 
somewhere about where the heart is supposed to be.

I open my blouse and look: there΄s something trying to break free!
It΄s a small, red-and-white butterfly  making its way out of me.
First it΄s one, then they are more and soon a hundred of them 
are circling around me in the air,  blowing my hair. 

Suddenly they all take a leave, going away from me
and I feel so sad, so empty inside that my feet are becoming week.
I have to lie down on the grass and I΄m waiting....waiting

There they come!!  One by one, back to me, the whole bunch!!!
Circling me again, and I ask them: where did you go?
Those sweet little darlings, with their wings filled with love
Are entering again deep inside me, in my heart.

And suddenly, I can sense you! I can smell you! I can feel you
inside me, and I´m  whispering with tears running down my face: 
Thank you, tiny messengers for bringing his love to me.



(Käännös:)

Lähettiläät 

Kävellessäni vihreällä nurmella eräänä aurinkoisena syyskuun  päivänä
Tunsin yht´äkkiä  jonkin kutittelevan rintaani
siitä kohtaa, jossa sydämen ajattelin olevan

Avasin puseroni ja näin : jokin yrittää päästä sieltä vapauteen !
Se oli pieni punavalkoinen perhonen, joka yritti tulla minusta ulos
Ensin niitä oli vain yksi, sitten useampia ja lopulta satoja, 
jotka kiertelivät ympärilläni tuivertaen hiuksiani.

Aivan odottamatta ne kaikki lähtivät luotani
ja tunsin niin suurta lohduttomuutta ja  yksinäisyyttä, että jalkani vapisivat
Menen pitkäkseni nurmelle ja odotan.... odotan

Sitten ne saapuvat!!! Yksitellen , takaisin luokseni, koko joukko !!!! 
Ne lentelevät taas  ympärilläni  ja kysyn niiltä : Missä olitte, minne menitte ?
Nuo pienet kultaiset olennot, siivet täynnä rakkautta
Tulevat takaisin sisälleni, syvälle sydämeeni. 

Ja silloin, yht´äkkiä, aistin sinut ! Haistan sinut! Voin tuntea sinut
sisälläni ja kuiskaan kyynelten valuessa pitkin kasvojani 
"Kiitos, pienet lähettiläät, kun toitte hänen rakkautensa minulle."




Just one drop of sweat

I just have to get you out of my head!!!

I΄m taking steps, without end, from one room to another
I try listening to some music , no, don΄t bother
How about something to eat ? Can΄t take a bite.
Switch on the TV? - Get those faces out of my sight!

I just have to get you out of my mind!!!

Ok, this is what I΄m going to do : I΄ll go out and walk and run
until I΄m so exhausted that no clear thought can enter my brain
This is no way to lead my life, in love with any man - that΄s insane!
So I wear my shoes, grab my coat and step outside under the sun

Start slowly, going faster , then feeling hot and out of breath
everything is going fine, until I feel one big drop of sweat 
rolling down from my face, heading down , and making it΄s way
between my breasts! Oh no ....such a rush, what can I say?

Your gentle touch, your words of love, your kisses so sweet
came right back into my mind and made my legs feel weak
That one drop of sweat was streaming down the way 
You used to caress me until the dawn of the day

How could I have been so blind!




(Käännös:)

Vain yksi hikipisara

Minun täytyy saada sinut pois mielestäni !!!! 

Astelen huoneesta toiseen, taukoamatta
Yritän kuunnella vähän musiikkia - ei auta
Jospa söisin jotain? En saa palaakaan kurkustani alas
Entä jos avaisin telkkarin? - Viekää nuo puhuvat päät pois ! 

Minun täytyy saada sinut pois ajatuksistani !!!!

Okei, minä teen nyt näin : lähden ulos lenkille, juoksen, 
kunnes olen niin uupunut, etten pysty enää ajattelemaan mitään.
Ei tämä ole elämää - olla nyt näin rakastunut keneenkään , aivan hullua!
Niinpä laitan kengät, nappaan takin ja astun ulos auringonpaisteeseen.

Ensin hitaammin, sitten vauhtia kiihdyttäen, kunnes olen läkähtymäisilläni.
Kaikki sujuu loistavasti , kunnes tunnen yhden ainoan suuren hikipisaran
vierivän kasvoiltani hitaasti alaspäin 
aina rintojeni väliin saakka! Voi ! Mikä tunnekuohu ! Olen sanaton !

Hellä kosketuksesi, sanasi rakkaudesta, suloiset suudelmasi
palasivat kaikki mieleeni niin todellisina, että jalkojani alkoi heikottaa.
Tuo yksi ainoa hikipisara tutki tietään alaspäin
niinkuin sinä olit minua hyväillyt aamunkoittoon saakka.

Miten olin saattanut olla niin sokea ! 











lauantai 5. toukokuuta 2012

Kahden virran kylän keitaassa












 



Tämä paikka, nimeltään Dyo Remmata, oli minulle tuntematon vielä viime syksyyn asti, vaikka olenkin asunut Agriniossa vuodesta 1997. Eikähän se sijaitse kuin runsaan vartin kävelymatkan päässä omasta kotoani, puoli tuntia hitaasti astellen.

Ei näistä luonnon helmistä kukaan sinulle tule kertomaan, kun eivät osaa katsoa ympäristöä suomalaisen silmin - ihastella ruohonkorsia, tutkailla jokaista pikkuötökkää, yrittää tunnistaa kukkia pihoilla ja teitten varsilla. Ei, ne helmet pitää itse löytää, niitä pitää vaalia ja ne pitää liittää omaan salaiseen helmilistaan. Sittenpähän tietää, minne mennä, kun tarvitsee paikkaa, jossa pohtia omia asioitaan ja saada lohdutusta ja varauksetonta ymmärrystä luonnolta, joka on aina läsnä, kunhan itse sen antaa astua omaan näkökenttään. 

Kävelimme huhtikuisena aamupäivänä juniorin ja seniorin kanssa Dyo Remmata-kylän läpi. Pienen pienissä puutarhoissa jo kasvoivat ja kukoistivat appelsiinipuut, ruusut ja pelargoniat. Katu oli kuuma kävellä, aurinko porotti ja hikistytti tallaajia. Kesken matkaa, tien reunassa, lepäili vanha matala kivitalo, jo vuosikausia sitten hylätty. Hienot olivat portit ja ovet olleet aikoinaan. Kunnon tekoa. 

Panos (13v) ja Marios (7v) poseerasivat kiltisti, vaikka väsyttikin jo hiukan.  




  


Vihdoin pääsimme lähemmäs keidastamme. Kylän tie vietti hieman alaspäin ja ilma alkoi kummasti viiletä: plataanipuita ilmaantui tien vierustaan! Ensin yksi, sitten toinen, ja kohta niitä oli niin paljon, että polkumme oli varjoisa ja viileä, reittimme helppo hengittää. 

Ei ole mikään sattuma, että kreikkalaisten kylien aukioiden keskushenkilönä rehvastelee suurilehtinen plataani - vähän niinkuin meidän suomalaisten viisisorminen vaahteramme. Sen isot lehdet hengittävät, sen mahtavan majesteettinen runko levittää leveitä oksiaan laajalle ja tarjoaa lepohetkeä kaipaavalle suojan kesähelteellä . Plataanin alla istuessa on kuin olisi vihdoin saapunut ilmastoituun huoneeseen. Vai onko niin, että kylän suurimman plataanin alle joutilaat papparaiset kerääntyivät keskustelemaan kylän asioista ja parantamaan maailmaa ja sitten näitten oliivimetsien ruskettamien tietoviisaitten vanhusten lempipaikan ympärille muodostui kylän tärkein paikka - keskusaukio, platia? Kana ensin, vaiko muna?

Nykyajan lapsille sana "picnic" on tuttu Nalle Puh -videoista (minun sukupolvelleni Aku Ankasta), ja picnicissä on seikkailun sointi. Sen sijaan, että olisimme kantaneet mukanamme pajupunoista koria täynnä kanankoipia, mehua, kakkua ja hedelmiä, mukanamme oli Lidl´istä ostetut sämpylät, jotka olin varustanut juustolla, kinkulla ja kurkkuviipaleilla. Juomana kraanavettä. Siltikin, kun saavuimme määränpäähämme, tuntui, että pelkät korputkin olisivat kruunanneet maagisen tunnelman! Astelimme vanhoja kiviportaita alaspäin, alempana näkyi pikku puro virtaavan iloisena ja läikehtivänä ikiuomassaan. Ne kunnioitusta herättävät plataanipuut näyttivät toivottavan meidät tervetulleiksi pyhättöön ja viittovan tietä alaspäin. Ilma oli raikasta ja viileää, vuosia sitten kyhätty  juomapiste solisi pirteästi  ja lapset unohtivat picnic-sämpylänsä rientäessään elävän veden äärelle . 

Tässä kohtaa suomalainen luontoihminen nyrpisti tosin nenäänsä !! 

Koko alue oli kuivien, osittain mädäntyneitten plataanipuun lehtien peitossa - haravalla olisi töitä !  
Katseeni seurasi kaunista puroa ja näin, miten sen solisevan kulun hidastutti paikoittain muovipussi, vanha letkun pätkä, katkenneet puitten oksat, jotka olivat siinä, mihin olivat aikoinaan sattuneet putoamaan. Puhisin tuohtuneena rekisteröimiäni laiminlyöntejä, ja pojat vilkuilivat minua päin myötätuntoisena. He selvästi olivat enemmän harmissaan minun kuin itsensä puolesta: hehän ovat tottuneet kreikkalaiseen välinpitämättömyyteen luonnonsuojelussa ja tunsivat hyvin minun mielipiteeni ja närkästykseni asian tiimoilta. Tyytyivät nyökyttelemään päätään, mokomat ! PFFT !

Kehittelin mielessäni visiota, jossa joku kaunis aamu ajan autolla paikalle mukanani pari kolme jätesäkkiä, lapiontapainen ja muita tarpeellisiksi katsomiani työvälineitä, ja puhdistaisin tienoon niin, että se olisi kuin postikortista! Huomaisivatkohan paikalliset?  Luulisi, että ymmärtäisivät, miten paljon nautinnollisempaa on istuskella luonnon keskellä ilman, että täytyy potkiskella räikeänvärisiä muovipusseja jaloista tai yrittää ottaa valokuvia niin, etteivät ne vanhat hylätyt autonrenkaat tuppaa mukaan kuvaan. 

Joka tapauksessa pojilleni riitti, että saivat syödä sämpyläänsä virtaavan veden äärellä, plataanipuitten katveessa, ilman autonpörinöitä ja kaupungin hälinää (ensimmäinen kuva) . Olin tyytyväinen kun näin, että he olivat tyytyväisiä. Tunsin, että olin kyennyt tarjoamaan heille pienen ikkunan ulos sementtitaloista ja asfalttiteistä, mahdollisuuden tuntea luonnon virkistävä voima ja kokeilla pärjäävyyttään oksien, liukkaiden kivien ja salaperäisten onkaloitten maailmassa. 




Muita kuvia samalta paikalta, toisella kertaa : 
Cistus with a wasp


Marios 7v. , Christoforos 10v.