maanantai 16. syyskuuta 2013

Syysmuisto




– Syksy jo saaaa, harmaa on maaaa..... ♪

Näin lauloimme heti syyskuun alussa pienessä kauniissa puukoulussamme huvivenesataman rannalla. Kyseessä oli pari kolme luokkaa sisällänsä pitävä kansakoulu 1960-luvun lopulla. Oli alkanut ruska, kaunis loistavan värikäs ruska, ja pihat ja nurmikot olivat täyttyneet keltaisista, punaisista ja oranssinvärisistä lehdistä täplittäen impressionistisesti koko maiseman. Pilvet olivat taas suuria ja massiivisia, mutta aurinko jaksoi välillä vielä hyvinkin kirkastaa ilman antamalla sekä pehmeyttä että kuulautta ympäristöön. 

– ... lehtiiset koivusta pois puutooaaaa... ♫, jatkoimme hartaina opettajan säestäessä meitä pienellä urkuharmonilla. Tässä vaiheessa kuitenkin katselimme toisiamme silmät pyöreinä kummastellen, kun tuo maailman ihanin ja kaunein opettajamme alkoi hytkyä pidätetyn naurun voimasta. Hän hihitteli sisäänpäin, yritti pidätellä nauruaan, ilmoitti sitten tekovakavana:
– Otetaanpas taas alusta!

Pääsimme taas siihen kohtaan laulun alkua, jossa kerrotaan lehtisten tippuvan puusta, kun opettajamme tirskahteli niin, ettei laulustamme tullut enää mitään. Eihän hänen auttanut muu kuin selittää ihmetteleville punaposkille: 
– Katsokaas, lapset, minä muistin yhtäkkiä, että tuossa viereisessä luokassa tuntia pitää opettaja Lehtinen...

Kesti tovin ennen kuin me kymmenvuotiaat ymmärsimme yhdistää asiat oikein, mutta kun nokkelimmat olivat kuiskuttaneet ratkaisun hieman hitaammille, naurusta ei ollut tulla loppua! Jokainen meistä kuvitteli mielessään naapuriluokan opettajan perheen kököttämässä ison pihakoivun oksilla ja tipahtelemassa niiltä alas. Olihan tullut syksy.

Kun kello soi välitunnille, ryntäsimme kovaa vauhtia ulos luokasta tavalliseen tapaan, mutta hidastelimme naapuriluokan kohdalla antaen oppilaiden sieltä mennä edellämme ulos. Odottelimme opettajan tulevan myös käytävään. Tuttuhan tuo opettajatar oli. Jokainen meistä tiesi tarkalleen miltä hän näytti, mutta oli aivan eri asia katsoa häntä nyt ja kuvitella hänet samalla koivun oksalle. Hän tuli käytävään, hätisteli meitä lempeästi ulos pihalle ja rypisteli kulmiaan hieman huvittuneena, kun hihittelimme käsi suun edessä tuijottaen häntä tavallista pidempään. Vasta sitten olimme valmiita juoksemaan ulos tarkastelemaan maahan pudonneita syksyn lehtisiä aivan uusin silmin.