Uudet tuulet puhalsivat etelästä pohjoiseen

Se on kuulkaa ystäväiset nyt niin, että meidän perheemme enää ole oliivipuitten varjossa vaan koivujen katveessa. 

Nykyistä elämääni kummastelen uudessa suomalaissävytteisessä blogissa  

Tervetuloa mukaani! 

Olen julkaissut kirjan nimeltä Suomityttö oliivimetsässä, joka kokoaa yhteen elämäni 20 viimeistä vuotta Kreikassa.

Kirjan kotisivulle pääset tästä.

Suomen lippu korkealla

Olen syntynyt Suomessa. Olen Suomen kansalainen.

Lapsuuden- ja nuoruudenmaisemani olivat suomalaisia talvisia pulkkamäkiä, merenjäätä ja pilkkiahvenia; ne olivat kesäisiä rantaveden kimmellyksiä, mäkimansikoiden pujottelua timoteihin ja humisevia havupuumetsiä. 

Muu maailma kutsui minua kuitenkin ottamaan selvää, josko sieltä jostain löytyisi paikka, jossa näkisin oman itseni kuvajaisen, aikuisen itseni sulautumassa omaan ympäristöönsä vielä paremmin kuin tutussa kotimaassa. 

Suomi on tärkeä paikka, koska olen sieltä lähtöisin. Siellä ovat verisiteeni, sukulaiseni ja kansani. Tunnesiteet Suomeen ovat vahvat, koska ne ovat täynnä tuttuuden nostalgiaa. Lähdin sieltä kuitenkin uteliaisuuttani etsimään muita osia itsestäni, persoonallisuudestani, koska tunsin ja tunnen olevani maailmankansalainen. 

Olen kansallismielinen ja ylpeästi tunnustan suomalaisuuteni, mutta en tunne tarvetta korostaa Suomea ja suomalaisuutta alleviivatusti missään yhteydessä. Kotini olen pukenut omien henkilökohtaisten mieltymysteni mukaan: siellä et tule näkemään Marimekkoa tai Arabiaa, muumimukeja tai hattivattityynyjä, koska en niistä muutenkaan pidä. 

Asun Kreikassa, mutta kodissani ei näy mitään tyypillisesti kreikkalaista. Olen napsinut vaikutteita eri kulttuurien tyyleistä ilman, että olisin tietoisesti valinnut ne alkuperänsä mukaan: seinällä roikkuu punottu kiinalaistyylinen seinäkoriste, yöpöydälläni untani vartioi musta keraaminen Tutankhamonin pää, olohuoneen sohvakalusto on upottavan pehmeä ja tummanvihreä, koska rakastan vihreää luontoa. En tiennyt sen alkuperämaata ostovaiheessa 16 vuotta sitten. Jos hankin uuden esineen sisustusta varten, en katso, missä maassa se on tehty; se on minun, jos pidän siitä (ja jos sattuu olemaan rahaa taskussa). 

Vierasmaalaisuudesta ei pääse kuitenkaan irti täälläkään: vaikka en ole tyypillisesti suomalaisen näköinen, minulta kysytään, mistäs sitä ollaan kotoisin. Näin varsinkin, jos aukaisen suuni: suomalainen korostus erottuu puheesta kymmenienkin maassaolovuosien jälkeen, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä supistamaan vokaaleitani. Kun sain tuoreena morsmaikkona aikoinaan sisustettua kotini valmiiksi, kälyni sanoi: 

- Kyllä tästä huomaa, ettei ole kreikkalaisen koti. 

Hän ei kuitenkaan osannut kertoa yksityiskohtia. Noh, totta on, etten yhdistele värejä ja saman värin eri sävyjä aivan yhtä huolettomaan tyyliin kuin kreikkalaiset, mutta ei kotini ole missään tapauksessa tyypillisesti suomalainenkaan. Se on minun oma kotini, persoonallisuuteni jatke, pesä, jossa on mukavan rauhallinen olla. 

En valmista varta vasten suomalaisia ruokia, en omista Suomen lippua, suomalaista musiikkiakaan minulla ei ole kuin muutamalla cd:llä – sekä Eppu Normaalin konsertti dvd:nä, jota katson ja jonka mukana laulan nostalgia-aallon iskiessä.

Tästä huolimatta en ole mielestäni vähemmän isänmaallinen kuin kukaan muukaan. Tunnustan juureni, olen ylpeä niistä, mutten tunne tarvetta julistaa kansallisuuttani ja kotimaatani näkyvästi ja kuuluvasti aina ja kaikkialla. Kunnioitan vierasta kulttuuria, sen kieltä ja kansallisluonnetta, mutten tunne tarvetta yrittää sulautua siihen ja pyrkiä muistuttamaan paikallisia niin hyvin kuin mahdollista. 

Mnää ole raumlaine ja koko mailman ganslaine samal kertta!

Lapsuuden mökkimaisemat

Lasteni sävelet

On mielenkiintoista seurata lasten musiikkimaun kulkua ja antaa sen yllättää. Valotan tätä tuumailuani  parilla esimerkillä.

Nuorimmat lapseni pelaavat tietokoneessa pelejä. Ei mikään yllätys. He istuvat sovitun tuntimäärän päivittäin ruudun edessä – olen tehnyt pahvilapulle arki- ja viikonloppuvuorot jokaiselle ja lappu on seinällä – ja yleensä heidän aikansa kuluu värikkäiden mielikuvituksellisten pelihahmojen taistelukuvioita ohjatessa. He suunnittelevat hyökkäyksiä, tarkistavat strategioitansa, yhdistävät voimansa puolustukseen ja käyvät raivokkaita taisteluita asein, joita minkään valtion asevoimat eivät ole vielä keksineet.

Useimmiten he valitsevat itse kansioistaan taustalla soivan musiikin. Saattaisimme odottaa räppiä ja hiphoppia tai muuta nykynuorison jumputusta (tädin nuttura tärisee), mutta muutama päivä sitten pelihuoneessa piipahtaessani minua odotti yllätys!

"Where are those happy days, they seem so hard to find... ♫ ♪... ", aloin laulaa ulkomuistista mukana. Abba... siis ABBA! Miten ne sopivat ufoliskomonstereiden sotalauluksi, vain taivas tietää.

Pienen haastattelun jälkeen kävi ilmi, että pojat olivat äänittäneet myös cd:lle yhtyeen kappaleita. Sieltä löysin Abban lisäksi monia muita nuoruuteni sävelmiä, ja nuorison ällistykseksi lauloin ne kaikki läpi soppakauhaa heiluttaen.

Abba: SOS

Yllätysten toiseen ääripäähän matkaan seuratessani vanhimman, yläkoulun viimeistä luokkaa käyvän poikani musiikkimaailmaa. Hän on ostanut rahoillaan tambouraksen (bouzoukin esiaste), ja hänen huoneestaan kaikuu yhtenä päivänä bysanttilaisia sävelkuvioita (näin olen antanut itselleni kertoa) ja toisena koskettimista kajahtaa jämärästi Amerikan Yhdysvaltojen kansallislaulu, jota saattaa seurata vanha venäläinen kasakkajuoksuttelu, tasapainon vuoksi.

Ja tämä on se sama poika, joka matkasi kanssani Ioanninaan Scorpionsien konserttiin 13-vuotiaana. Siellä hän oppi heiluttamaan eturivissä rytmikkäästi päätään ja tekemään rock-merkkinsä etu- ja pikkusormet pystyssä muitten eturiviläisten mallia noudattaen.

Hänen pöydältään löysin avonaisena kirjan, jota hän soittaessaan ja laulaessaan seurasi. Voin kertoa teille, että tällä kertaa en laula mukana.

Netistä napattu

Pitkäperjantain tulisuihkut

Kello on puoli yksitoista illalla. On pitkäperjantai, lämpöä yli kolmekymmentä astetta täällä Kreikan mantereen läntisessa kaupungissa. Luultavasti olen aukion ympärille kerääntyneen ihmisjoukon ainoa suomalainen. Keskelle aukiota astelee tunnin odotuksen jälkeen ensimmäinen kohta esitettävän ainutlaatuisen näytelmän taitureista.

Hän astelee paikalle ylpeän oloisena isoin hitain askelin kuin cowboy, vaatetettuna päästä varpaisiin tavalla, joka jo itsessään tuntuu epätodelliselta tässä kuumuudessa. Hänen toimenkuvaansa sillä hetkellä kuuluu myös suupielestä roikkuva savuke.

Mies pysähtyy, nostaa esille kädessään pitämänsä pahvitötterön, ottaa toiseen käteensä palavan savukkeen, sytyttää sillä näkymättömissä olevan langan tötterön keskellä, nostaa takkinsa kaulukset pystyyn, vetää lippalakkia syvemmälle päähänsä. Kumartuu vähän, kun pahvitötterö alkaa kipinöidä.

Yht´äkkiä kipinät monikertaistuvat raivokkaaksi suihkuksi, kuin roomalaiseksi kynttiläksi. Mies alkaa pyöriä ympyrää polvet koukussa, nykivin liikkein, lähettäen kipinäsateen lähimpien katsojien päälle saaden heidät haukkomaan henkeään. Hän tarrautuu voimalla kiinni suihkun lähteeseen, jottei se karkaisi käsistä.

Suihku laantuu ja sammuu, mutta miehen seuraksi tulee muita samoissa aikeissa olevia sankareita. Samat kuviot, samat kävelytyylit, samat tulisuihkut uudestaan ja uudestaan yhä useamman osanottajan tekeminä, kunnes lopulta miehiä on aukiolla samaan aikaan kaksitoista. Iältään he ovat 19:stä 75:een, kahdesta eri perheestä, tämän taidon ainoat mestarit.

Tämä ainutlaatuinen, vain tässä kaupungissa esitettävä näytelmä, kuuluu pitkäperjantain myöhäisillan perinteisiin. Se on saanut alkunsa ajalta ennen itsenäisyyttä, jolloin Kreikka oli ottomaanien, turkkilaisten, hallussa neljä vuosisataa vuoteen 1821 asti. Islaminuskoisten isäntien ohella kaupunkimme alueella asui paljon juutalaisia vielä 1700-luvun lopulla. Pitkäperjantaina kirkoissa esillä olevien kukkarakennelmien, symbolisten ”Jeesuksen hautojen”, ympärille kerääntyi noina aikoina useita ei-kristittyjä pilkkaamaan ja herjaamaan kreikkalaisten kristinuskoa. Heidän loitolla pitämisekseen kehitettiin käsintehdyt soihdut, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti osana tämän nimenomaisen kaupungin pitkäperjantain perinnettä. Alunperin soihdut oli kyhätty tiiviistä paperimassasta, ruudista ja sytytyslangasta. Niitä heilutettiin ympyrässä vääräuskoisten hätistämiseksi kukkahaudan luota. Perinne siirtyi aikojen saatossa erilleen varsinaisesta ”haudasta”, ja sille on nykyään varattu oma paikkansa ja aikansa perjantai-illan tapahtumissa.

Tunnin kestävän vääräuskoisten karkoituksen jälkeen kuuma toukokuinen ilta on sakeana tulisuihkujen tuomasta savusta. Mestarit riisuvat vihdoin hansikkaansa ja lakkinsa, astelevat kaikki yhdessä keskelle aukiota vastaanottamaan kaupunkilaisten valtaisat suosionosoitukset.

Kukaan ei tänä vuonna menettänyt sormiaan, bravo !!

Kyseinen teksti on kirjoitettu vuoden 2013 pitkäperjaintaista, mutta perinne on vuosittainen Länsi-Kreikassa sijaitsevassa Agrinion kaupungissa

"Kristuksen hauta", kukkarakennelma, jonka sisällä Jeesusta esittävä ikoni.

Tulisuihkut

Kiitos elämästäni

Avautukoon silmiesi edessä nyt laaja metsä täynnä kohisevia kuusia ja humisevia mäntyjä. Se kätkeköön sisälleen aarteita, jotka vain sinä pystyt löytämään leppeän tuulen ohjaamana.

Vain sinä tiedät, mistä löytyvät herkullisimmat sienet ja mehukkaimmat marjat.

Vain sinä tiedät, missä ovat ne parhaimmat lakkojen ja karpaloiden täplittämät suot.

Vain sinä tiedät, missä pesivät lähimetsien pöllöt, jotka äänettömillä siivillään ovat sinulle kotinsa näyttäneet.

Avautukoon silmiesi edessä nyt vaahtopäinen meren ulappa, joka pärskii suolapisaroitaan kasvoillesi ja tuivertaa hiuksiasi. Häikäiskööt kevättalven kirpeänlämpimät päivät silmiäsi meren jäällä. Kimaltakoot ihollasi kesäisen liplattavan rantaveden vilkkuvat auringonsäteet.

Vain sinä tiedät, missä meren suurimmat kalat heiluttelevat pyrstöjään, minne verkot kannattaa laskea, mitä reittiä soutuveneen kannattaa antaa ajopilkillä ajelehtia.

Seurasin mukanasi suurten saappaittesi jäljissä, ja opin paljon, mutten sittenkään tarpeeksi. Sain olla seurassasi vuosikymmeniä, mutten sittenkään tarpeeksi. En olisi vielä ollut valmis päästämään sinua pois.

Kiitos elämästäsi, kiitos elämästäni.

Kiltin tytön kapinat

Tämän talven leudoista päivälämpötiloista huolimatta kalsea kosteus hiipii kotiin sisälle aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Vaikka aurinko näyttäytyisikin, vilunväreet saattavat hiipiä hartioihin. Onhan tammikuu, sydäntalvi.

Viimeksi minua värisyttivät kylmät tuntemukset lauantaina viettäessäni leppoisaa aamupäivää yllättävän hiljaisessa kodissa – lapset olivat joko tietokoneella tai kavereidensa luona. Muistelin haikeudella joulun aikaa, jolloin hämmentelin aineksia kuumaan makeaan glögiin harva se päivä. Se tuntui olevan ainoa taikaliemi, joka lämmitti talven kosteudesta kärsivän, aivastelevan kodin hengettären. Taakse jäivät tehokkuuspisteissä tee, kahvi ja valkoviinilasilliset; jouluglögi oli tummanpuhuvaa ja mausteista kuin kuusenpihkalta tuoksuva korpimetsä! Menninkäisten virkaa toimittivat rusinat ja mantelit.

Mitä jos...? Ei kai sitä voisi...? Glögi oli joulunaikaan kuuluvat juoma, ei sitä pruukattu muina vuodenaikoina juoda! toruin sopimattomia ajatuksiani. Sehän on kuin natustelisi tippaleipiä joulupöydässä. Niin ei yksinkertaisesti ole tapana tehdä, sillä hyvä.

Olen aina ollut harvinaisen huono vakuuttamaan itseni tapojeni ja mielitekojeni sopimattomuudesta ja järjettömyydestä. Niin nytkin, kuin salaa itseltäni, muistelin ruokakaapin takanurkassa olevan aukinaisen glögimaustepussin, äidin lähettämän. Ja punkkua, sitähän oli muistaakseni vielä pari desiä pullossa jäljellä... mihinkäs minä sen...tuossa! Jaa, lapset eivät ole tyhjentäneet kirsikkamehupurkkia vielä kokonaan...

Toimin nopeasti niin, etten ehtisi pysäyttää itseäni ja torua perinteiden riistämisestä oikeasta ajasta ja paikasta pois. Tammikuuhan jolkotteli jo loppua kohden. Miltä se jouluglögi sitten jouluna maistuu, jos sitä pitkin kevättä ryystäilee?

Joka tapauksessa valmistin ihanan kuuman, makean, mausteisen juoman, ja taas kerran se piti lupauksensa: väristykset kukistuivat lämpimään kihelmöintiin, oli mielessä ja ruumiissa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Glögi toi luonnollisestikin joulun mieleen, mikä sai minut tuntemaan lievää syyllisyyttä. Tunnistan näin keski-iässäkin itsessäni ajoittain ”kiltin tytön syndrooman”. Olen kuitenkin lähes koko elämäni potkinut tämän syndrooman tutkainta vastaan tietoisesti, kiemurrellut sovinnaisuuden kahleista ulos. Monet elämäni aikana tekemistäni epäsovinnaisuuksista olen tehnyt kokemuksien keräämisen ja vapaamielisyyden nimissä, mutta kaikkia retosteluja eivät nämäkään selitä. Olen protestoinut asioiden tekemistä vain siitä syystä, että niin on tapana tehdä, niin kuuluu tehdä. Valinnan vapaus täytyy olla minulla itselläni, valinnat eivät saa urautua kulkemaan yleisesti hyväksytyn mallin mukaan, pitää kuunnella sydämensä ääntä.

Kauniita sanoja, tavoittelemisen arvoisia ajatuksia ja toteuttamiskelpoisia periaatteita.

Pientä jäynää tavanomaisuudelle olen onnistunut tekemään, vaikka räpistelyni saa näin viidenkymmenen ikävuoden tuolla puolen pateettisen sävyn: olen ”kunniallisesti” naimisissa – tosin ulkomaalaisen kanssa. Olen kolmen lapsen äiti – tosin huuhailin maailmalla ja tein lapseni vasta nelikymppisenä. Lötköilen oman kodin pehmeällä sohvalla – tosin nauttien glögiä, vaikkei ole edes joulukuu.

Oikein ottaa sydämestä tämä kapinointi!

Jouluglögi oikeaan aikaan oikeassa paikassa!

Viimeistä vietetään

On vuoden kahdeksas päivä. Lapset menivät aamulla ensimmäisen kerran kouluun lomien jälkeen. Heräämiset ja muut aamurutiinit sujuivat melko sipsakkaasti huolimatta siitä, että he ovat tottuneet aamujen pitkiin lököisiin unitunteihin.

Ensimmäisen kerran nuorin pojista mainitsi ohimennen tänä aamuna, että tämä oli nyt viimeinen joululoma täällä Kreikassa. Se oli vain toteamus, jonka hän esitti takkia päälle kiskoessaan. Siihen ei liittynyt melodramatiikkaa, ei hartiavoimin esiin kiskottua väreilevää nostalgiaa. Voitin kiusauksen lohdutella häntä tekopirteänä sillä, miten ihan varmasti täällä vielä joskus joulua vietetään ja tehdään sitten uusi oma joulu siellä Suomessa jne. Nuorimmat keskustelivat aiheesta lyhyin lausahduksin koulureppujen säätelemisen lomassa.

Olin odottanut ja pelännyt sitä hetkeä, jolloin lapset huomaavat, miten kaikki merkittävät juhlapäivät ja kalenterin mukaan vietettävät tapahtumat ovat nyt ”viimeistä kertaa” – ovat olleet jo syksystä lähtien. He eivät onneksi ole taipuvaisia rypemään aiheessa sen enempää, he kun elävät lasten tapaan nykyhetkessä, ja ottavat asiat niin kuin ne tulevat.

Minä olen se, joka yritän antaa ”viimeisille kerroille” suhteettoman suuren merkityksen; välillä huomaan suorastaan rypeväni itsesäälissä ja etukäteen eletyssä nostalgiassa sisäisen ääneni väristen liikutuksesta. Olen näkevinäni elämää suurempaa symboliikkaa kaikissa arkipäivän askareissa.

Koti on jo ilman joulun merkkejä. Edellispäivänä, loppiaisena, otin hyllyiltä, pöydiltä, seiniltä ja lampuista joulukoristeet pois, pakkasin ne laatikoihin tai asettelin ne kaappiin tutuille paikoilleen. Osa niistä on vuosien myötä alkanut merkitä minulle enemmän kuin pelkkä joulukoriste – niissä on joulun henki ja taika sisällä. Harkitsen vakavasti parin kolmen koristeen ottamista muuttokuormaan mukaan kesällä, mutta se voi olla, että joulukoristeet eivät muistu mieleen kovin helposti kesäkuumalla.

Joulukuusi jäi viimeisenä vartioimaan joulun hiipumista ja kodin arkipäiväistymistä. Se oli vielä täydessä tällingissä: sähkökynttilät, punakultaiset pallot ja hopeaköynnös kimaltelivat värikkäinä pimeässä loppiaisillassa, vaikka pikkutontut ja joulukynttilät olivat vetäytyneet pöydiltä kaappien hämärään tekemään suunnitelmia kevään ja kesän pitkiä kuukausia varten. Ne eivät vielä tienneet, että tulisivat viettämään siellä myös ensi joulun ja monta joulua sen jälkeenkin.

Eilen, loppiaisen jälkeisenä päivänä, annoin lasten tehtäväksi riisua kuusi hepenistään. Kun menin katsomaan tilannetta jonkin ajan kuluttua, löysin kuusen yksin olohuoneen nurkassa, alistettuna.

Lapset olivat lähteneet leikkeihinsä, mutta jättäneet ohjeitteni mukaan valot kuuseen. Tähdenkin he olivat kurkottaneet pois latvasta ja laittaneet muovipussiin muiden koristeiden sekaan. Kuusi oli paljas, siinä loistivat vielä valot, mutta suuri osa sen neulasista oli riiston aikana pudonnut lattialle nukkaisen maton ja kylmän marmorilattian päälle.

Sammutin kynttilät, yritin ottaa valoketjun irti kuusen oksilta niin hellästi kuin mahdollista ja lopulta siirsin työnsä hyvin tehneen puun parvekkeelle auringonpaisteeseen.

Sen pilkkoaminen saisi vielä odottaa. Nauttikoon saattohoitona parvekkeen kukkaköynnöksen seurasta, turkinkyyhkyjen pulinasta ja lämpimistä auringonsäteistä.

En ole vielä aivan valmis sanomaan hyvästejä.