Tänä vuonna
lokakuukin on vielä niin lämmin, että öisin on pakko pitää ikkunoita ja
parvekkeitten liukuovia puolisen metriä raollaan, jotta uni saisi otteen ilman
hikipisaroita. Samoin aamiaisen teko sujuu pienen tuulenvireen leyhytellessä
kevyen yöpaidan helmoja. Olen tottunut siihen, että yli puolet vuodesta kaikki
kadun ja naapuritalojen äänet kulkeutuvat omaan kotiin avoinaisten ikkunoiden
kautta, eivätkä ne ole enää vuosiin häirinneet – päinvastoin !! Kylmimpinä ja
sateisimpina aikoina ikkunoitten ollessa suljettuina olo tuntuu ....miten sen
sanoisi... umpsulkkeselt´ ! Ahtaalta, umpinaiselta, tunkkaiselta (suom. huom.).
Joskus
aamuvarhaisina tunteina, kun on vielä säkkipimeää tai aamu aikeissa sarastaa,
unen läpi saattaa kuulua hiljaisuudessa kaikuva, terävä ja päättäväinen ”naksnaks – naksnaks – naksnaks ”... Sille on
täällä muodostunut aivan oma mielleyhtymänsä, jolla ei ole mitään tekemistä
suomalaisen käytännön kanssa. Jos naksunta kuuluu aamun jo valjettua ja päivän
arkisten äänien voimistuttua, se kuitenkin pysähdyttää kesken askareita ja saa
aikaan impulssinomaisen halun juosta katsomaan lähintä risteyksessä olevaa
puhelinpylvästä, lukemaan siihen niitattu uusin ilmoitus. ”Kukahan nyt on
kuollut? Olisikohan kukaan miehen sukulaisista tai yhteisistä tuttavistamme?”
Kun kuolema
niittää kreikkalaista satoa, hautajaiset toimitetaan välittömästi seuraavana
päivänä, ennen auringonlaskua. Se tuntuu olevan täällä ainoa tapahtuma, jota
byrokratia ei hidasta ! Kuolemaa seuraavat tunnit ovat täynnä pyörremyrskyn
kaltaista toimintaa, koska koti pitää puhdistaa lattiasta kattoon
vastaanottamaan surevia sukulaisia ja itse vainajaa arkussaan. Pitää soittaa
tieto sukulaisille. Pitää nopeasti
sopia, kuka valmistaa tai mistä haetaan ruuat ja juomat, kuka laittaa kahvia ja
tarjoilee ruumiinvalvojaisten aikana. Kaikki tämä hoituu tehokkaasti
sukulais-ja tuttavaperheitten, yleensä naisten, yhteisellä ponnistuksella ja
näin lähisukulaisilla on mahdollisuus antaa rakkaan ihmisen kuoleman hiipiä
polttavan kivuliaasti tietoisuuteen...
Hautaustoimistoilla on ensisijainen tehtävä hoitaa heti paperiasiat
kuntoon, valmistaa vainaja arkkuun, koristella arkku kukilla - ja painaa iso
kasa kuolinilmoituksia, kuljettaa niitä skootterilla ympäri kaupunkia ja
niitata ne puhelinpylväisiin toisten vastaavien päälle mahdollisimman pian
kuolemasta, jotta tieto kulkisi ja väki voisi valmistautua hautajaisiin. Kun
kuoleman aikaisempia uutisia on kerääntynyt paksuhko kattaus pylvääseen,
tuorein niittaaja saattaa repiä vanhempia pois : nämä ihmiset on jo kuopattu ja
surtu, on aika uusimmille plakaateille.
Naksnaks-naksnaks-naksnaks...
On hyvin
tyypillinen näky kaupungilla, että kumara vanhus lukee tarkasti kuoleman
pylvään uutisia. On myös pysähdyttävää kuvitella, mitä hänen mielessään liikkuu
: ehkä toive siitä, että kenenkään tutun nimeä ei tällä kertaa ilmoituksista
löytyisi, ehkä tutunkuuloisen nimen löytäminen ja asian tarkastaminen toiselta
vanhukselta, joka saattaa lukea pylvästä vastakkaiselta puolelta. Kenenkä
puoliso, mitä sukua ja mistä lähtöisin ja mihin mahtoi kuolla ? Vääjäämätön
kylmä värähdys siitä, että omakin nimi näihin pylväisiin joskus ilmaantuu...
Naksnaks –
naksnaks – naksnaks....
Eräänä keväänä huomiotani ei saanut naksuvat niittaukset, vaan vastapäätä kotiani oleva surutapahtuman näyttämö. Siellä perheen isä ja poika , n. 50 ja 30-vuotiaat, olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa pohjoisen matkallaan. Uhrit ja arkut olivat olleet kotona ja ihmisiä oli kymmeniä ellei satoja kodin ulkopuolella. Ruumisautot odottivat kuljetettavia heidän viimeiselle matkalleen hautausmaalle. Ensin ulos tuotiin perheen isä. Arkun kansi pidettiin avoinna matkan alkuun asti sen muutaman kymmentä metriä niinkuin tapana on. Surun raskas ilmapiiri laskeutui koko ympäristöön, liikenne, kävelijät, kaikki liikkuva pysähtyi. Seurasin tapahtumia keittiöni avoimesta ikkunasta. Nyyhkiminen taukosi hetkeksi alkaakseen uudelleen tuskaisten spontaanien huutojen kera, kun perheen poika tuotiin ulos. Turha mainitakaan, että minä itkin vuolaasti siinä vaiheessa...
Mieheni mainitsi kerran, että me kreikkalaiset pidämme tiiviisti yhtä juhlissa, mutta olemme moninkertaisesti tiiviimmin toistemme tukena, kun on surun aika. Kuolema on ja tulee aina olemaan luonnollinen tapahtuma elämän kiertokulussa, mutta yhtälailla se joka kerta tuntuu äärimmäisen epäreilulta, väärältä ja lohduttomalta, mutta varmasti helpommalta kohdata tiiviissä yhteisössä kuin yksin.
Kuvassa kuoleman muistopäivän ilmoituksia |