torstai 4. heinäkuuta 2013

Liiallista huolenpitoa



Tunnustan: olen sarjamurhaaja.

Opiskeluvuosieni aikana 80-luvulla yritin epätoivoisesti saada purkkikukilla viihtyvyyttä askeettisiin opiskelijakämppiini. Vaalin ja kastelin lukuisia tulilatvoja, peikonlehtiä, vehkoja ja vuoripalmuja. Kerrallaan niitä ei mahtunut pieneen yksiöön kuin muutama, mutta kaiken kaikkiaan niitä kertyi lukematon määrä niinä kahdeksana vuotena, jotka vietin itsenäisenä nuorena aikuisena Jyväskylän Ylioppilaskylässä.

Kukkien hävikin nousu lukemattomaksi johtui siitä, että luontorakkaana ihmisenä kastelin viherkasvejani luultavasti liiankin innokkaasti, enkä niille sitten muuta osannutkaan tehdä. Olin lukenut, että kukille pitää puhua, joten kerroin niille päivän luentojen pääpiirteet, tulevaisuuden suunnitelmani ja mietteeni – ja annoin hörpyn vettä päälle. Olivathan ne vähän nuokkuvan oloisiakin.

Vasta myöhemmin sain tietää, että ruukkukasvien juurten mädäntyessä liikaan kasteluun ne reagoivat kaltoinkohteluun samoin kuin jos kärsisivät veden puutteesta. Jokaisen talven aikana ne ruskistuivat yksi toisensa jälkeen ja kuolivat. Joka kevät ostin taas uudet ruukkulapset yksiöni matalalle pöydälle ikkunan eteen hoivattaviksi, ja joka kerta  olin yhtä optimistinen niitten kasvun ja kestävyyden suhteen, kunnes hemmottelin ne taas pilalle, tietämättäni ja tietämättömyyttäni.

Opasvuosieni aikana ei huonekasveihin ollut tarvetta, koska Suomea lämpimämmissä ilmasto-oloissa Välimeren maissa ja Kanariansaarilla jokaisen talon pihamaalla ja jokaisen tien varrella kasvoivat valtoimenaan oleanterit, muratit ja bougainvillet. Trooppisilla vyöhykkeillä olin henkeä haukkova Ihmemaan Liisa opetellessani tunnistamaan leipäpuun, tähtiomenan ja muut eksoottiset hedelmäpuut omassa yltäkylläisessä ympäristössään.

Viimeisten 15 vuoden aikana kuitenkin olen huomannut, ettei taipumus tuhota kasvit ilmeisesti liialliseen huolenpitoon ole kadonnut minusta minnekään.

Täällä Kreikan mantereen länsiosassa ostelen vuosittain parvekkeelleni uudet kukat, koska entiset käpristyvät innokkaasta alusta huolimatta. Ajattelen, että koska itse hikoilen lähes 40 asteen helteessä keskikesällä, kyllä niitten ruukuissa eläjienkin pitää päästä uimaan – ja kastelen niitä liian usein.

Olen jo suosiolla luovuttanut mansikoista haaveilun ja sopeutunut olosuhteisiin: olen houkutellut maasta kasvavan viiniköynnöksen kiemurtelemaan parvekkeemme kaiteita pitkin kerrostalomme kolmanteen kerrokseen. Samoin fuksiakukkainen bougainville on vuosien kuluessa tehnyt vahvan rungon maahan ja edennyt matkallaan ylöspäin, kerros kerrokselta, kaunistaen vuorollaan jokaisen parveketta.

Näitä kotonaan olevia kasveja minun ei tarvitse lainkaan kastella, ihastella vain. Ehkä alan pikkuhiljaa niitten myötä parantua rikollisesta taipumuksestani, vaikka haaveeni viherkasveja pursuavasta parvekkeesta ei olekaan hävinnyt. Tällä hetkellä parvekkeellani kukkivat suurissa purkeissa elämäni ensimmäiset tomaatit - mainitsemani bougainvillen suojelevassa varjossa. Toivon, unelmoin ja yritän olla hukuttamatta taimiani.




Kälyni parveke samassa talossa...


Omat tomaatintaimeni

Näitä makoisia ylpeyden aiheita alkoi valmistua syötäviksi kesäkuun loppupuolella. Hyvä minä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti