Tunnustan: olen
sarjamurhaaja.
Opiskeluvuosieni
aikana 80-luvulla yritin epätoivoisesti saada purkkikukilla viihtyvyyttä
askeettisiin opiskelijakämppiini. Vaalin ja kastelin lukuisia tulilatvoja,
peikonlehtiä, vehkoja ja vuoripalmuja. Kerrallaan niitä ei mahtunut pieneen
yksiöön kuin muutama, mutta kaiken kaikkiaan niitä kertyi lukematon määrä niinä
kahdeksana vuotena, jotka vietin itsenäisenä nuorena aikuisena Jyväskylän
Ylioppilaskylässä.
Kukkien hävikin nousu lukemattomaksi johtui siitä, että luontorakkaana ihmisenä kastelin viherkasvejani luultavasti liiankin innokkaasti, enkä niille sitten muuta osannutkaan tehdä. Olin lukenut, että kukille pitää puhua, joten kerroin
niille päivän luentojen pääpiirteet, tulevaisuuden suunnitelmani ja mietteeni –
ja annoin hörpyn vettä päälle. Olivathan ne vähän nuokkuvan oloisiakin.
Vasta myöhemmin
sain tietää, että ruukkukasvien juurten mädäntyessä liikaan kasteluun ne
reagoivat kaltoinkohteluun samoin kuin jos kärsisivät veden puutteesta.
Jokaisen talven aikana ne ruskistuivat yksi toisensa jälkeen ja kuolivat. Joka
kevät ostin taas uudet ruukkulapset yksiöni matalalle pöydälle ikkunan eteen
hoivattaviksi, ja joka kerta olin yhtä
optimistinen niitten kasvun ja kestävyyden suhteen, kunnes hemmottelin ne taas pilalle,
tietämättäni ja tietämättömyyttäni.
Opasvuosieni
aikana ei huonekasveihin ollut tarvetta, koska Suomea lämpimämmissä
ilmasto-oloissa Välimeren maissa ja Kanariansaarilla jokaisen talon pihamaalla
ja jokaisen tien varrella kasvoivat valtoimenaan oleanterit, muratit ja
bougainvillet. Trooppisilla vyöhykkeillä olin henkeä haukkova Ihmemaan Liisa
opetellessani tunnistamaan leipäpuun, tähtiomenan ja muut eksoottiset
hedelmäpuut omassa yltäkylläisessä ympäristössään.
Viimeisten 15
vuoden aikana kuitenkin olen huomannut, ettei taipumus tuhota kasvit ilmeisesti
liialliseen huolenpitoon ole kadonnut minusta minnekään.
Täällä Kreikan
mantereen länsiosassa ostelen vuosittain parvekkeelleni uudet kukat, koska
entiset käpristyvät innokkaasta alusta huolimatta. Ajattelen, että koska itse
hikoilen lähes 40 asteen helteessä keskikesällä, kyllä niitten ruukuissa
eläjienkin pitää päästä uimaan – ja kastelen niitä liian usein.
Olen jo suosiolla
luovuttanut mansikoista haaveilun ja sopeutunut olosuhteisiin: olen houkutellut
maasta kasvavan viiniköynnöksen kiemurtelemaan parvekkeemme kaiteita
pitkin kerrostalomme kolmanteen kerrokseen. Samoin fuksiakukkainen
bougainville on vuosien kuluessa tehnyt vahvan rungon maahan ja edennyt
matkallaan ylöspäin, kerros kerrokselta, kaunistaen vuorollaan jokaisen parveketta.
Näitä kotonaan
olevia kasveja minun ei tarvitse lainkaan kastella, ihastella vain. Ehkä alan
pikkuhiljaa niitten myötä parantua rikollisesta taipumuksestani, vaikka
haaveeni viherkasveja pursuavasta parvekkeesta ei olekaan hävinnyt. Tällä
hetkellä parvekkeellani kukkivat suurissa purkeissa elämäni ensimmäiset
tomaatit - mainitsemani bougainvillen suojelevassa varjossa. Toivon, unelmoin
ja yritän olla hukuttamatta taimiani.
Kälyni parveke samassa talossa... |
Näitä makoisia ylpeyden aiheita alkoi valmistua syötäviksi kesäkuun loppupuolella. Hyvä minä! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti