Kahden virran kylän keitaassa

 

 

Tämä paikka, nimeltään Dyo Remmata, oli minulle tuntematon vielä viime syksyyn asti, vaikka olenkin asunut Agriniossa vuodesta 1997. Eikähän se sijaitse kuin runsaan vartin kävelymatkan päässä omasta kotoani, puoli tuntia hitaasti astellen.

Ei näistä luonnon helmistä kukaan sinulle tule kertomaan, kun eivät osaa katsoa ympäristöä suomalaisen silmin - ihastella ruohonkorsia, tutkailla jokaista pikkuötökkää, yrittää tunnistaa kukkia pihoilla ja teitten varsilla. Ei, ne helmet pitää itse löytää, niitä pitää vaalia ja ne pitää liittää omaan salaiseen helmilistaan. Sittenpähän tietää, minne mennä, kun tarvitsee paikkaa, jossa pohtia omia asioitaan ja saada lohdutusta ja varauksetonta ymmärrystä luonnolta, joka on aina läsnä, kunhan itse sen antaa astua omaan näkökenttään. 

Kävelimme huhtikuisena aamupäivänä juniorin ja seniorin kanssa Dyo Remmata-kylän läpi. Pienen pienissä puutarhoissa jo kasvoivat ja kukoistivat appelsiinipuut, ruusut ja pelargoniat. Katu oli kuuma kävellä, aurinko porotti ja hikistytti tallaajia. Kesken matkaa, tien reunassa, lepäili vanha matala kivitalo, jo vuosikausia sitten hylätty. Hienot olivat portit ja ovet olleet aikoinaan. Kunnon tekoa. 

Panos (13v) ja Marios (7v) poseerasivat kiltisti, vaikka väsyttikin jo hiukan.  

  

Vihdoin pääsimme lähemmäs keidastamme. Kylän tie vietti hieman alaspäin ja ilma alkoi kummasti viiletä: plataanipuita ilmaantui tien vierustaan! Ensin yksi, sitten toinen, ja kohta niitä oli niin paljon, että polkumme oli varjoisa ja viileä, reittimme helppo hengittää. 

Ei ole mikään sattuma, että kreikkalaisten kylien aukioiden keskushenkilönä rehvastelee suurilehtinen plataani - vähän niinkuin meidän suomalaisten viisisorminen vaahteramme. Sen isot lehdet hengittävät, sen mahtavan majesteettinen runko levittää leveitä oksiaan laajalle ja tarjoaa lepohetkeä kaipaavalle suojan kesähelteellä . Plataanin alla istuessa on kuin olisi vihdoin saapunut ilmastoituun huoneeseen. Vai onko niin, että kylän suurimman plataanin alle joutilaat papparaiset kerääntyivät keskustelemaan kylän asioista ja parantamaan maailmaa ja sitten näitten oliivimetsien ruskettamien tietoviisaitten vanhusten lempipaikan ympärille muodostui kylän tärkein paikka - keskusaukio, platia? Kana ensin, vaiko muna?

Nykyajan lapsille sana "picnic" on tuttu Nalle Puh -videoista (minun sukupolvelleni Aku Ankasta), ja picnicissä on seikkailun sointi. Sen sijaan, että olisimme kantaneet mukanamme pajupunoista koria täynnä kanankoipia, mehua, kakkua ja hedelmiä, mukanamme oli Lidl´istä ostetut sämpylät, jotka olin varustanut juustolla, kinkulla ja kurkkuviipaleilla. Juomana kraanavettä. Siltikin, kun saavuimme määränpäähämme, tuntui, että pelkät korputkin olisivat kruunanneet maagisen tunnelman! Astelimme vanhoja kiviportaita alaspäin, alempana näkyi pikku puro virtaavan iloisena ja läikehtivänä ikiuomassaan. Ne kunnioitusta herättävät plataanipuut näyttivät toivottavan meidät tervetulleiksi pyhättöön ja viittovan tietä alaspäin. Ilma oli raikasta ja viileää, vuosia sitten kyhätty  juomapiste solisi pirteästi  ja lapset unohtivat picnic-sämpylänsä rientäessään elävän veden äärelle . 

Tässä kohtaa suomalainen luontoihminen nyrpisti tosin nenäänsä !! 

Koko alue oli kuivien, osittain mädäntyneitten plataanipuun lehtien peitossa - haravalla olisi töitä !  

Katseeni seurasi kaunista puroa ja näin, miten sen solisevan kulun hidastutti paikoittain muovipussi, vanha letkun pätkä, katkenneet puitten oksat, jotka olivat siinä, mihin olivat aikoinaan sattuneet putoamaan. Puhisin tuohtuneena rekisteröimiäni laiminlyöntejä, ja pojat vilkuilivat minua päin myötätuntoisena. He selvästi olivat enemmän harmissaan minun kuin itsensä puolesta: hehän ovat tottuneet kreikkalaiseen välinpitämättömyyteen luonnonsuojelussa ja tunsivat hyvin minun mielipiteeni ja närkästykseni asian tiimoilta. Tyytyivät nyökyttelemään päätään, mokomat ! PFFT !

Kehittelin mielessäni visiota, jossa joku kaunis aamu ajan autolla paikalle mukanani pari kolme jätesäkkiä, lapiontapainen ja muita tarpeellisiksi katsomiani työvälineitä, ja puhdistaisin tienoon niin, että se olisi kuin postikortista! Huomaisivatkohan paikalliset?  Luulisi, että ymmärtäisivät, miten paljon nautinnollisempaa on istuskella luonnon keskellä ilman, että täytyy potkiskella räikeänvärisiä muovipusseja jaloista tai yrittää ottaa valokuvia niin, etteivät ne vanhat hylätyt autonrenkaat tuppaa mukaan kuvaan. 

Joka tapauksessa pojilleni riitti, että saivat syödä sämpyläänsä virtaavan veden äärellä, plataanipuitten katveessa, ilman autonpörinöitä ja kaupungin hälinää (ensimmäinen kuva) . Olin tyytyväinen kun näin, että he olivat tyytyväisiä. Tunsin, että olin kyennyt tarjoamaan heille pienen ikkunan ulos sementtitaloista ja asfalttiteistä, mahdollisuuden tuntea luonnon virkistävä voima ja kokeilla pärjäävyyttään oksien, liukkaiden kivien ja salaperäisten onkaloitten maailmassa. 

Muita kuvia samalta paikalta, toisella kertaa : 

Cistus with a wasp

Marios 7v. , Christoforos 10v.