maanantai 16. joulukuuta 2013

Puliseva puro







Olen juuri saanut kodin hiljaiseksi: mies on lähtenyt töihin, olen vienyt lapset kouluun ja pikaisen appiukon luona käynnin jälkeen olen tullut kotiin keittämään uuden viikon aloituskahvit itselleni.

Laitan virkistysnektarin porisemaan. Tulen ensimmäisen koululaisen vielä unilämpimän sängyn luo, kerään syliini Paavo Pesusieni -aiheisella pussilakalla peitetyn täkin, avaan parvekkeen liukuoven ja vien peiton ulos.

Ilma on lauhtunut aikaisemmasta kylmänkosteasta kirpeydestään, vaikka joulukuu etenee jo puolessa välissä. Pudistelen peittoa, ja levittelen sitä tuulettumaan tien puoleisen parvekkeen tummanruskealle kaiteelle. Vilkaisen käppyräisiksi ruskettuneita viiniköynnöksen lehtiä, jotka vielä sinnittelevät koukeroisessa varressaan kaiteen spiraalikuvioisten koristusten lomassa. Mietin, pitäisiköhän ne vapauttaa talven viettoon, leijailemaan alas jalkakäytävälle. Jos tähtäisin hyvin, saattaisin saada ne putoamaan jonkun työhönsä rientävän rouvan lakatuille ja huolellisesti tupeeratuille hiuksille koristukseksi.

Olen kääntymässä takaisin sisälle kohti seuraavaa, Barcelonan jalkapallojoukkueen vaakunan kuvilla täytettyä peittoa, kun avonaisesta ovesta kantautuu kaukainen pulina ja solina, kuin syksyinen kristallinkirkkaana kimalteleva puro olisi päättänyt muuttaa virtauksensa kulkemaan juuri kotitalomme edestä. Sen vetovoima on vastustamaton. On aivan pakko kahmaista Barcelonapeitto nopeasti kasassa syliin ja syöksyä parvekkeelle kuikuilemaan kaiteen yli.

Monet muutkin näkyvät tehneen niin. Näen muutamia kotiäitejä parvekkeillaan.Töihinsä napsakkaasti astelevat kiireiset salkkuihmiset eivät anna puron solinan keskeyttää askeltensa tomeraa rytmiä, mutta useat vanhukset, joilla ei varsinaisesti tunnu olevan koskaan tarkkaa aikataulua ulkona kulkiessaan, ovat pysähtyneet nojaamaan keppeihinsä ja etsimään silmillään solinan lähdettä. Ääni on yksi niistä harvoista, jotka heitä virkistävät toden teolla – se merkitsee elämän puhtainta sydäntä, sen kirkkainta toivoa, joka saa hymyn ryppyisimmillekin kasvoille.

Solina voimistuu lähestyessään, mutta myös eriytyy yksittäisiksi ääniksi. Tämä iloinen puro on täynnä kirjavia talvivaatteita, nauravia suita, suuria tummia silmiä ja punaisia poskia – lähistön koulun eka- ja tokaluokkalaiset ovat päässeet opettajiensa kanssa teatteriretkelle! Kaupunginteatteri sijaitsee aivan ydinkeskustassa, ja sinne mennään jalan pitkin jalkakäytäviä opettajien ohjauksessa. Opettajia tarvitaan monta, sillä pulppuava ja naurava virta on arvaamaton: siihen syntyy helposti sivu-uomia.




Lapset kävelevät ripeästi pareittain, jonossa käsikkäin vierustoverinsa kanssa, ja heillä on paljon toisillensa sanottavaa matkan aikana. Tiet ovat keskustan alueella kapeita ja yksisuuntaisia, mutta niitä pitää ylittää vähän väliä. Opettajat toimivat taukoamatta liikennepoliiseina pysäyttämällä autot käden heilautuksella. Samalla he huutelevat: – Pian, pian! Yli kadun reippaasti! Pitäkää rivit!




Lapset ylittävät kadun käsikkäin hieman arkaillen, mutta juoksevat nopeasti seuraavat kiinni. Autoilijat ovat kärsivällisiä. Aina. Heillä on sama ilme kuin meillä muilla tätä solinajonoa katsellessamme: mielessämme kulkevat omat lapsuudenmuistomme kouluajoilta, kadehdimme pienten lasten aitoa innostusta ja hetkessä elämisen taitoa – heidän kasvoiltaan loistaa ilo yhteisestä retkestä ja hetkestä. Heidän koko loppuelämänsä odottaa huomisen tuolla puolen, eikä kukaan voi tietää, millaisia näytelmiä se heidän elettäväkseen ja katseltavakseen antaa, millaiseen valtamereen pienen iloisen, puhtaan puron matka lopulta vie. Varmaa on, että suuret meret ovat syviä, täynnä suuria vaaroja ja jääkylmiä mustia virtauksia.


Älä kiiruhda, pieni puro, vaan kierrä rauhassa jokainen mätäs ja kiiltävä kivi. Hiljenny välillä suvantopaikkaan ja pyörähdä puunjuurten ympäri.

Leiki, leiki, leiki. Meri voi odottaa.




EDIT: Aivan hirvee moka tuli sanottua. Pussilakana ei missään tapauksessa ole Barcelonan vaan Real Madrid -joukkueen väreissä.