keskiviikko 13. elokuuta 2014

Uudet tuulet puhalsivat etelästä pohjoiseen


Se on kuulkaa ystäväiset nyt niin, että meidän perheemme enää ole oliivipuitten varjossa vaan koivujen katveessa. 

Nykyistä elämääni kummastelen uudessa suomalaissävytteisessä blogissa  

Tervetuloa mukaani! 





Olen julkaissut kirjan nimeltä Suomityttö oliivimetsässä, joka kokoaa yhteen elämäni 20 viimeistä vuotta Kreikassa.
Kirjan kotisivulle pääset tästä

Siihen pääsee tutustumaan myös Elisa Kirjan e-kirjana, jonka kansikuva alhaalla: 




sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Suomen lippu korkealla




Olen syntynyt Suomessa. Olen Suomen kansalainen.

Lapsuuden- ja nuoruudenmaisemani olivat suomalaisia talvisia pulkkamäkiä, merenjäätä ja pilkkiahvenia; ne olivat kesäisiä rantaveden kimmellyksiä, mäkimansikoiden pujottelua timoteihin ja humisevia havupuumetsiä. 

Muu maailma kutsui minua kuitenkin ottamaan selvää, josko sieltä jostain löytyisi paikka, jossa näkisin oman itseni kuvajaisen, aikuisen itseni sulautumassa omaan ympäristöönsä vielä paremmin kuin tutussa kotimaassa. 

Suomi on tärkeä paikka, koska olen sieltä lähtöisin. Siellä ovat verisiteeni, sukulaiseni ja kansani. Tunnesiteet Suomeen ovat vahvat, koska ne ovat täynnä tuttuuden nostalgiaa. Lähdin sieltä kuitenkin uteliaisuuttani etsimään muita osia itsestäni, persoonallisuudestani, koska tunsin ja tunnen olevani maailmankansalainen. 

Olen kansallismielinen ja ylpeästi tunnustan suomalaisuuteni, mutta en tunne tarvetta korostaa Suomea ja suomalaisuutta alleviivatusti missään yhteydessä. Kotini olen pukenut omien henkilökohtaisten mieltymysteni mukaan: siellä et tule näkemään Marimekkoa tai Arabiaa, muumimukeja tai hattivattityynyjä, koska en niistä muutenkaan pidä. 

Asun Kreikassa, mutta kodissani ei näy mitään tyypillisesti kreikkalaista. Olen napsinut vaikutteita eri kulttuurien tyyleistä ilman, että olisin tietoisesti valinnut ne alkuperänsä mukaan: seinällä roikkuu punottu kiinalaistyylinen seinäkoriste, yöpöydälläni untani vartioi musta keraaminen Tutankhamonin pää, olohuoneen sohvakalusto on upottavan pehmeä ja tummanvihreä, koska rakastan vihreää luontoa. En tiennyt sen alkuperämaata ostovaiheessa 16 vuotta sitten. Jos hankin uuden esineen sisustusta varten, en katso, missä maassa se on tehty; se on minun, jos pidän siitä (ja jos sattuu olemaan rahaa taskussa). 

Vierasmaalaisuudesta ei pääse kuitenkaan irti täälläkään: vaikka en ole tyypillisesti suomalaisen näköinen, minulta kysytään, mistäs sitä ollaan kotoisin. Näin varsinkin, jos aukaisen suuni: suomalainen korostus erottuu puheesta kymmenienkin maassaolovuosien jälkeen, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä supistamaan vokaaleitani. Kun sain tuoreena morsmaikkona aikoinaan sisustettua kotini valmiiksi, kälyni sanoi: 

- Kyllä tästä huomaa, ettei ole kreikkalaisen koti. 

Hän ei kuitenkaan osannut kertoa yksityiskohtia. Noh, totta on, etten yhdistele värejä ja saman värin eri sävyjä aivan yhtä huolettomaan tyyliin kuin kreikkalaiset, mutta ei kotini ole missään tapauksessa tyypillisesti suomalainenkaan. Se on minun oma kotini, persoonallisuuteni jatke, pesä, jossa on mukavan rauhallinen olla. 

En valmista varta vasten suomalaisia ruokia, en omista Suomen lippua, suomalaista musiikkiakaan minulla ei ole kuin muutamalla cd:llä – sekä Eppu Normaalin konsertti dvd:nä, jota katson ja jonka mukana laulan nostalgia-aallon iskiessä.

Tästä huolimatta en ole mielestäni vähemmän isänmaallinen kuin kukaan muukaan. Tunnustan juureni, olen ylpeä niistä, mutten tunne tarvetta julistaa kansallisuuttani ja kotimaatani näkyvästi ja kuuluvasti aina ja kaikkialla. Kunnioitan vierasta kulttuuria, sen kieltä ja kansallisluonnetta, mutten tunne tarvetta yrittää sulautua siihen ja pyrkiä muistuttamaan paikallisia niin hyvin kuin mahdollista. 

Mnää ole raumlaine ja koko mailman ganslaine samal kertta!

Lapsuuden mökkimaisemat

torstai 29. toukokuuta 2014

Lasteni sävelet




On mielenkiintoista seurata lasten musiikkimaun kulkua ja antaa sen yllättää. Valotan tätä tuumailuani  parilla esimerkillä.

Nuorimmat lapseni pelaavat tietokoneessa pelejä. Ei mikään yllätys. He istuvat sovitun tuntimäärän päivittäin ruudun edessä – olen tehnyt pahvilapulle arki- ja viikonloppuvuorot jokaiselle ja lappu on seinällä – ja yleensä heidän aikansa kuluu värikkäiden mielikuvituksellisten pelihahmojen taistelukuvioita ohjatessa. He suunnittelevat hyökkäyksiä, tarkistavat strategioitansa, yhdistävät voimansa puolustukseen ja käyvät raivokkaita taisteluita asein, joita minkään valtion asevoimat eivät ole vielä keksineet.

Useimmiten he valitsevat itse kansioistaan taustalla soivan musiikin. Saattaisimme odottaa räppiä ja hiphoppia tai muuta nykynuorison jumputusta (tädin nuttura tärisee), mutta muutama päivä sitten pelihuoneessa piipahtaessani minua odotti yllätys!

"Where are those happy days, they seem so hard to find... ♫ ♪... ", aloin laulaa ulkomuistista mukana. Abba... siis ABBA! Miten ne sopivat ufoliskomonstereiden sotalauluksi, vain taivas tietää.

Pienen haastattelun jälkeen kävi ilmi, että pojat olivat äänittäneet myös cd:lle yhtyeen kappaleita. Sieltä löysin Abban lisäksi monia muita nuoruuteni sävelmiä, ja nuorison ällistykseksi lauloin ne kaikki läpi soppakauhaa heiluttaen.

Abba: SOS

Yllätysten toiseen ääripäähän matkaan seuratessani vanhimman, yläkoulun viimeistä luokkaa käyvän poikani musiikkimaailmaa. Hän on ostanut rahoillaan tambouraksen (bouzoukin esiaste), ja hänen huoneestaan kaikuu yhtenä päivänä bysanttilaisia sävelkuvioita (näin olen antanut itselleni kertoa) ja toisena koskettimista kajahtaa jämärästi Amerikan Yhdysvaltojen kansallislaulu, jota saattaa seurata vanha venäläinen kasakkajuoksuttelu, tasapainon vuoksi.

Ja tämä on se sama poika, joka matkasi kanssani Ioanninaan Scorpionsien konserttiin 13-vuotiaana. Siellä hän oppi heiluttamaan eturivissä rytmikkäästi päätään ja tekemään rock-merkkinsä etu- ja pikkusormet pystyssä muitten eturiviläisten mallia noudattaen.

Hänen pöydältään löysin avonaisena kirjan, jota hän soittaessaan ja laulaessaan seurasi. Voin kertoa teille, että tällä kertaa en laula mukana.






Netistä napattu


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pitkäperjantain tulisuihkut






Kello on puoli yksitoista illalla. On pitkäperjantai, lämpöä yli kolmekymmentä astetta täällä Kreikan mantereen läntisessa kaupungissa. Luultavasti olen aukion ympärille kerääntyneen ihmisjoukon ainoa suomalainen. Keskelle aukiota astelee tunnin odotuksen jälkeen ensimmäinen kohta esitettävän ainutlaatuisen näytelmän taitureista.
Hän astelee paikalle ylpeän oloisena isoin hitain askelin kuin cowboy, vaatetettuna päästä varpaisiin tavalla, joka jo itsessään tuntuu epätodelliselta tässä kuumuudessa. Hänen toimenkuvaansa sillä hetkellä kuuluu myös suupielestä roikkuva savuke.

Mies pysähtyy, nostaa esille kädessään pitämänsä pahvitötterön, ottaa toiseen käteensä palavan savukkeen, sytyttää sillä näkymättömissä olevan langan tötterön keskellä, nostaa takkinsa kaulukset pystyyn, vetää lippalakkia syvemmälle päähänsä. Kumartuu vähän, kun pahvitötterö alkaa kipinöidä.

Yht´äkkiä kipinät monikertaistuvat raivokkaaksi suihkuksi, kuin roomalaiseksi kynttiläksi. Mies alkaa pyöriä ympyrää polvet koukussa, nykivin liikkein, lähettäen kipinäsateen lähimpien katsojien päälle saaden heidät haukkomaan henkeään. Hän tarrautuu voimalla kiinni suihkun lähteeseen, jottei se karkaisi käsistä.

Suihku laantuu ja sammuu, mutta miehen seuraksi tulee muita samoissa aikeissa olevia sankareita. Samat kuviot, samat kävelytyylit, samat tulisuihkut uudestaan ja uudestaan yhä useamman osanottajan tekeminä, kunnes lopulta miehiä on aukiolla samaan aikaan kaksitoista. Iältään he ovat 19:stä 75:een, kahdesta eri perheestä, tämän taidon ainoat mestarit.

Tämä ainutlaatuinen, vain tässä kaupungissa esitettävä näytelmä, kuuluu pitkäperjantain myöhäisillan perinteisiin. Se on saanut alkunsa ajalta ennen itsenäisyyttä, jolloin Kreikka oli ottomaanien, turkkilaisten, hallussa neljä vuosisataa vuoteen 1821 asti. Islaminuskoisten isäntien ohella kaupunkimme alueella asui paljon juutalaisia vielä 1700-luvun lopulla. Pitkäperjantaina kirkoissa esillä olevien kukkarakennelmien, symbolisten ”Jeesuksen hautojen”, ympärille kerääntyi noina aikoina useita ei-kristittyjä pilkkaamaan ja herjaamaan kreikkalaisten kristinuskoa. Heidän loitolla pitämisekseen kehitettiin käsintehdyt soihdut, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti osana tämän nimenomaisen kaupungin pitkäperjantain perinnettä. Alunperin soihdut oli kyhätty tiiviistä paperimassasta, ruudista ja sytytyslangasta. Niitä heilutettiin ympyrässä vääräuskoisten hätistämiseksi kukkahaudan luota. Perinne siirtyi aikojen saatossa erilleen varsinaisesta ”haudasta”, ja sille on nykyään varattu oma paikkansa ja aikansa perjantai-illan tapahtumissa.

Tunnin kestävän vääräuskoisten karkoituksen jälkeen kuuma toukokuinen ilta on sakeana tulisuihkujen tuomasta savusta. Mestarit riisuvat vihdoin hansikkaansa ja lakkinsa, astelevat kaikki yhdessä keskelle aukiota vastaanottamaan kaupunkilaisten valtaisat suosionosoitukset.
Kukaan ei tänä vuonna menettänyt sormiaan, bravo !!

Kyseinen teksti on kirjoitettu vuoden 2013 pitkäperjaintaista, mutta perinne on vuosittainen Länsi-Kreikassa sijaitsevassa Agrinion kaupungissa




"Kristuksen hauta", kukkarakennelma, jonka sisällä Jeesusta esittävä ikoni.






Tulisuihkut





keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kiitos elämästäni





Avautukoon silmiesi edessä nyt laaja metsä täynnä kohisevia kuusia ja humisevia mäntyjä. Se kätkeköön sisälleen aarteita, jotka vain sinä pystyt löytämään leppeän tuulen ohjaamana.

Vain sinä tiedät, mistä löytyvät herkullisimmat sienet ja mehukkaimmat marjat.
Vain sinä tiedät, missä ovat ne parhaimmat lakkojen ja karpaloiden täplittämät suot.
Vain sinä tiedät, missä pesivät lähimetsien pöllöt, jotka äänettömillä siivillään ovat sinulle kotinsa näyttäneet.

Avautukoon silmiesi edessä nyt vaahtopäinen meren ulappa, joka pärskii suolapisaroitaan kasvoillesi ja tuivertaa hiuksiasi. Häikäiskööt kevättalven kirpeänlämpimät päivät silmiäsi meren jäällä. Kimaltakoot ihollasi kesäisen liplattavan rantaveden vilkkuvat auringonsäteet.

Vain sinä tiedät, missä meren suurimmat kalat heiluttelevat pyrstöjään, minne verkot kannattaa laskea, mitä reittiä soutuveneen kannattaa antaa ajopilkillä ajelehtia.

Seurasin mukanasi suurten saappaittesi jäljissä, ja opin paljon, mutten sittenkään tarpeeksi. Sain olla seurassasi vuosikymmeniä, mutten sittenkään tarpeeksi. En olisi vielä ollut valmis päästämään sinua pois.


Kiitos elämästäsi, kiitos elämästäni.



maanantai 20. tammikuuta 2014

Kiltin tytön kapinat







Tämän talven leudoista päivälämpötiloista huolimatta kalsea kosteus hiipii kotiin sisälle aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Vaikka aurinko näyttäytyisikin, vilunväreet saattavat hiipiä hartioihin. Onhan tammikuu, sydäntalvi.

Viimeksi minua värisyttivät kylmät tuntemukset lauantaina viettäessäni leppoisaa aamupäivää yllättävän hiljaisessa kodissa – lapset olivat joko tietokoneella tai kavereidensa luona. Muistelin haikeudella joulun aikaa, jolloin hämmentelin aineksia kuumaan makeaan glögiin harva se päivä. Se tuntui olevan ainoa taikaliemi, joka lämmitti talven kosteudesta kärsivän, aivastelevan kodin hengettären. Taakse jäivät tehokkuuspisteissä tee, kahvi ja valkoviinilasilliset; jouluglögi oli tummanpuhuvaa ja mausteista kuin kuusenpihkalta tuoksuva korpimetsä! Menninkäisten virkaa toimittivat rusinat ja mantelit.

Mitä jos...? Ei kai sitä voisi...? Glögi oli joulunaikaan kuuluvat juoma, ei sitä pruukattu muina vuodenaikoina juoda! toruin sopimattomia ajatuksiani. Sehän on kuin natustelisi tippaleipiä joulupöydässä. Niin ei yksinkertaisesti ole tapana tehdä, sillä hyvä.

Olen aina ollut harvinaisen huono vakuuttamaan itseni tapojeni ja mielitekojeni sopimattomuudesta ja järjettömyydestä. Niin nytkin, kuin salaa itseltäni, muistelin ruokakaapin takanurkassa olevan aukinaisen glögimaustepussin, äidin lähettämän. Ja punkkua, sitähän oli muistaakseni vielä pari desiä pullossa jäljellä... mihinkäs minä sen...tuossa! Jaa, lapset eivät ole tyhjentäneet kirsikkamehupurkkia vielä kokonaan...

Toimin nopeasti niin, etten ehtisi pysäyttää itseäni ja torua perinteiden riistämisestä oikeasta ajasta ja paikasta pois. Tammikuuhan jolkotteli jo loppua kohden. Miltä se jouluglögi sitten jouluna maistuu, jos sitä pitkin kevättä ryystäilee?

Joka tapauksessa valmistin ihanan kuuman, makean, mausteisen juoman, ja taas kerran se piti lupauksensa: väristykset kukistuivat lämpimään kihelmöintiin, oli mielessä ja ruumiissa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Glögi toi luonnollisestikin joulun mieleen, mikä sai minut tuntemaan lievää syyllisyyttä. Tunnistan näin keski-iässäkin itsessäni ajoittain ”kiltin tytön syndrooman”. Olen kuitenkin lähes koko elämäni potkinut tämän syndrooman tutkainta vastaan tietoisesti, kiemurrellut sovinnaisuuden kahleista ulos. Monet elämäni aikana tekemistäni epäsovinnaisuuksista olen tehnyt kokemuksien keräämisen ja vapaamielisyyden nimissä, mutta kaikkia retosteluja eivät nämäkään selitä. Olen protestoinut asioiden tekemistä vain siitä syystä, että niin on tapana tehdä, niin kuuluu tehdä. Valinnan vapaus täytyy olla minulla itselläni, valinnat eivät saa urautua kulkemaan yleisesti hyväksytyn mallin mukaan, pitää kuunnella sydämensä ääntä.

Kauniita sanoja, tavoittelemisen arvoisia ajatuksia ja toteuttamiskelpoisia periaatteita.

Pientä jäynää tavanomaisuudelle olen onnistunut tekemään, vaikka räpistelyni saa näin viidenkymmenen ikävuoden tuolla puolen pateettisen sävyn: olen ”kunniallisesti” naimisissa – tosin ulkomaalaisen kanssa. Olen kolmen lapsen äiti – tosin huuhailin maailmalla ja tein lapseni vasta nelikymppisenä. Lötköilen oman kodin pehmeällä sohvalla – tosin nauttien glögiä, vaikkei ole edes joulukuu.

Oikein ottaa sydämestä tämä kapinointi!

Jouluglögi oikeaan aikaan oikeassa paikassa!



keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Viimeistä vietetään







On vuoden kahdeksas päivä. Lapset menivät aamulla ensimmäisen kerran kouluun lomien jälkeen. Heräämiset ja muut aamurutiinit sujuivat melko sipsakkaasti huolimatta siitä, että he ovat tottuneet aamujen pitkiin lököisiin unitunteihin.

Ensimmäisen kerran nuorin pojista mainitsi ohimennen tänä aamuna, että tämä oli nyt viimeinen joululoma täällä Kreikassa. Se oli vain toteamus, jonka hän esitti takkia päälle kiskoessaan. Siihen ei liittynyt melodramatiikkaa, ei hartiavoimin esiin kiskottua väreilevää nostalgiaa. Voitin kiusauksen lohdutella häntä tekopirteänä sillä, miten ihan varmasti täällä vielä joskus joulua vietetään ja tehdään sitten uusi oma joulu siellä Suomessa jne. Nuorimmat keskustelivat aiheesta lyhyin lausahduksin koulureppujen säätelemisen lomassa.

Olin odottanut ja pelännyt sitä hetkeä, jolloin lapset huomaavat, miten kaikki merkittävät juhlapäivät ja kalenterin mukaan vietettävät tapahtumat ovat nyt ”viimeistä kertaa” – ovat olleet jo syksystä lähtien. He eivät onneksi ole taipuvaisia rypemään aiheessa sen enempää, he kun elävät lasten tapaan nykyhetkessä, ja ottavat asiat niin kuin ne tulevat.

Minä olen se, joka yritän antaa ”viimeisille kerroille” suhteettoman suuren merkityksen; välillä huomaan suorastaan rypeväni itsesäälissä ja etukäteen eletyssä nostalgiassa sisäisen ääneni väristen liikutuksesta. Olen näkevinäni elämää suurempaa symboliikkaa kaikissa arkipäivän askareissa.

Koti on jo ilman joulun merkkejä. Edellispäivänä, loppiaisena, otin hyllyiltä, pöydiltä, seiniltä ja lampuista joulukoristeet pois, pakkasin ne laatikoihin tai asettelin ne kaappiin tutuille paikoilleen. Osa niistä on vuosien myötä alkanut merkitä minulle enemmän kuin pelkkä joulukoriste – niissä on joulun henki ja taika sisällä. Harkitsen vakavasti parin kolmen koristeen ottamista muuttokuormaan mukaan kesällä, mutta se voi olla, että joulukoristeet eivät muistu mieleen kovin helposti kesäkuumalla.

Joulukuusi jäi viimeisenä vartioimaan joulun hiipumista ja kodin arkipäiväistymistä. Se oli vielä täydessä tällingissä: sähkökynttilät, punakultaiset pallot ja hopeaköynnös kimaltelivat värikkäinä pimeässä loppiaisillassa, vaikka pikkutontut ja joulukynttilät olivat vetäytyneet pöydiltä kaappien hämärään tekemään suunnitelmia kevään ja kesän pitkiä kuukausia varten. Ne eivät vielä tienneet, että tulisivat viettämään siellä myös ensi joulun ja monta joulua sen jälkeenkin.

Eilen, loppiaisen jälkeisenä päivänä, annoin lasten tehtäväksi riisua kuusi hepenistään. Kun menin katsomaan tilannetta jonkin ajan kuluttua, löysin kuusen yksin olohuoneen nurkassa, alistettuna.

Lapset olivat lähteneet leikkeihinsä, mutta jättäneet ohjeitteni mukaan valot kuuseen. Tähdenkin he olivat kurkottaneet pois latvasta ja laittaneet muovipussiin muiden koristeiden sekaan. Kuusi oli paljas, siinä loistivat vielä valot, mutta suuri osa sen neulasista oli riiston aikana pudonnut lattialle nukkaisen maton ja kylmän marmorilattian päälle.
Sammutin kynttilät, yritin ottaa valoketjun irti kuusen oksilta niin hellästi kuin mahdollista ja lopulta siirsin työnsä hyvin tehneen puun parvekkeelle auringonpaisteeseen.

Sen pilkkoaminen saisi vielä odottaa. Nauttikoon saattohoitona parvekkeen kukkaköynnöksen seurasta, turkinkyyhkyjen pulinasta ja lämpimistä auringonsäteistä.
En ole vielä aivan valmis sanomaan hyvästejä. 








maanantai 16. joulukuuta 2013

Puliseva puro







Olen juuri saanut kodin hiljaiseksi: mies on lähtenyt töihin, olen vienyt lapset kouluun ja pikaisen appiukon luona käynnin jälkeen olen tullut kotiin keittämään uuden viikon aloituskahvit itselleni.

Laitan virkistysnektarin porisemaan. Tulen ensimmäisen koululaisen vielä unilämpimän sängyn luo, kerään syliini Paavo Pesusieni -aiheisella pussilakalla peitetyn täkin, avaan parvekkeen liukuoven ja vien peiton ulos.

Ilma on lauhtunut aikaisemmasta kylmänkosteasta kirpeydestään, vaikka joulukuu etenee jo puolessa välissä. Pudistelen peittoa, ja levittelen sitä tuulettumaan tien puoleisen parvekkeen tummanruskealle kaiteelle. Vilkaisen käppyräisiksi ruskettuneita viiniköynnöksen lehtiä, jotka vielä sinnittelevät koukeroisessa varressaan kaiteen spiraalikuvioisten koristusten lomassa. Mietin, pitäisiköhän ne vapauttaa talven viettoon, leijailemaan alas jalkakäytävälle. Jos tähtäisin hyvin, saattaisin saada ne putoamaan jonkun työhönsä rientävän rouvan lakatuille ja huolellisesti tupeeratuille hiuksille koristukseksi.

Olen kääntymässä takaisin sisälle kohti seuraavaa, Barcelonan jalkapallojoukkueen vaakunan kuvilla täytettyä peittoa, kun avonaisesta ovesta kantautuu kaukainen pulina ja solina, kuin syksyinen kristallinkirkkaana kimalteleva puro olisi päättänyt muuttaa virtauksensa kulkemaan juuri kotitalomme edestä. Sen vetovoima on vastustamaton. On aivan pakko kahmaista Barcelonapeitto nopeasti kasassa syliin ja syöksyä parvekkeelle kuikuilemaan kaiteen yli.

Monet muutkin näkyvät tehneen niin. Näen muutamia kotiäitejä parvekkeillaan.Töihinsä napsakkaasti astelevat kiireiset salkkuihmiset eivät anna puron solinan keskeyttää askeltensa tomeraa rytmiä, mutta useat vanhukset, joilla ei varsinaisesti tunnu olevan koskaan tarkkaa aikataulua ulkona kulkiessaan, ovat pysähtyneet nojaamaan keppeihinsä ja etsimään silmillään solinan lähdettä. Ääni on yksi niistä harvoista, jotka heitä virkistävät toden teolla – se merkitsee elämän puhtainta sydäntä, sen kirkkainta toivoa, joka saa hymyn ryppyisimmillekin kasvoille.

Solina voimistuu lähestyessään, mutta myös eriytyy yksittäisiksi ääniksi. Tämä iloinen puro on täynnä kirjavia talvivaatteita, nauravia suita, suuria tummia silmiä ja punaisia poskia – lähistön koulun eka- ja tokaluokkalaiset ovat päässeet opettajiensa kanssa teatteriretkelle! Kaupunginteatteri sijaitsee aivan ydinkeskustassa, ja sinne mennään jalan pitkin jalkakäytäviä opettajien ohjauksessa. Opettajia tarvitaan monta, sillä pulppuava ja naurava virta on arvaamaton: siihen syntyy helposti sivu-uomia.




Lapset kävelevät ripeästi pareittain, jonossa käsikkäin vierustoverinsa kanssa, ja heillä on paljon toisillensa sanottavaa matkan aikana. Tiet ovat keskustan alueella kapeita ja yksisuuntaisia, mutta niitä pitää ylittää vähän väliä. Opettajat toimivat taukoamatta liikennepoliiseina pysäyttämällä autot käden heilautuksella. Samalla he huutelevat: – Pian, pian! Yli kadun reippaasti! Pitäkää rivit!




Lapset ylittävät kadun käsikkäin hieman arkaillen, mutta juoksevat nopeasti seuraavat kiinni. Autoilijat ovat kärsivällisiä. Aina. Heillä on sama ilme kuin meillä muilla tätä solinajonoa katsellessamme: mielessämme kulkevat omat lapsuudenmuistomme kouluajoilta, kadehdimme pienten lasten aitoa innostusta ja hetkessä elämisen taitoa – heidän kasvoiltaan loistaa ilo yhteisestä retkestä ja hetkestä. Heidän koko loppuelämänsä odottaa huomisen tuolla puolen, eikä kukaan voi tietää, millaisia näytelmiä se heidän elettäväkseen ja katseltavakseen antaa, millaiseen valtamereen pienen iloisen, puhtaan puron matka lopulta vie. Varmaa on, että suuret meret ovat syviä, täynnä suuria vaaroja ja jääkylmiä mustia virtauksia.


Älä kiiruhda, pieni puro, vaan kierrä rauhassa jokainen mätäs ja kiiltävä kivi. Hiljenny välillä suvantopaikkaan ja pyörähdä puunjuurten ympäri.

Leiki, leiki, leiki. Meri voi odottaa.




EDIT: Aivan hirvee moka tuli sanottua. Pussilakana ei missään tapauksessa ole Barcelonan vaan Real Madrid -joukkueen väreissä. 

perjantai 8. marraskuuta 2013

Ihmeitä tässä tarvitaankin




Aamuisin vien nuorimmat lapseni kouluun. Sen jälkeen, ennen oman kotini oven aukaisua talon kolmannessa kerroksessa, käväisen kerrosta alempana appeni luona katsomassa, mitä vanhuksen aamuun kuuluu. Samalla joko kiehautan hänelle pikku kupillisen kreikkalaista kahvia ja leikkaan pikkupaloiksi pari leivän siivua, ellei hän jo ole ehtinyt itse niitä tehdä, tai pesaisen muutamat altaassa kallellaan olevat astiat. 

Tänä aamuna hän pyysi minua kysymään mieheltäni, pojaltaan, josko tämä voisi hänet kylvettää tänään, perjantaina, huomisen lauantain sijaan. Appeni toivomuksena on saada suihkuapua kirkkoon menoa edeltävänä päivänä. Ymmärsin, että hän haluaa mennä kirkkoon poikkeuksellisesti jo huomenna. 
En alkanut tarkemmin kysellä, mikä oli tämänkertaisen ylimääräisen kirkkoon menon syynä, sillä erityisiä kirkkopyhiä riitti jokaiselle kuukaudelle. 

Toivotin hyvää päivän jatkoa ja lähdin. Päätin mennä leipäkauppaan kadun toiselle puolelle hakemaan lämpimäntuoretta kahvileipää. Siinä niitä näitä jutustellessamme kyselin, josko kauppias tiesi, mikä kirkollinen päivä huomenna oli. 

– Jaa, tänään on Michailiksen, Angeloksen ja Stamatiksen päivät..., hän luetteli.  
– Niin on, sanoin, mutta entäs huomenna?
– Tjaah, Nektarios juhlii huomenna! hän muisti.
– Nektarios? Mutta ei meidän perheessämme eikä edes suvussamme ole ketään Nektariosta, pohdin puoliääneen edelleen miettien. 

Kauppias hymyili yhtäkkiä muistaessaan lisää: 
– Mutta tiedätkös, että Pyhän Nektarioksen uskotaan pystyvän ihmetekoihin? Ainakin jotkut uskovat, hän sitten lisäsi hymynkare suupielessään antaen ymmärtää, ettei itse kuulunut ihmetekoja pyhimykseltä pyytävien joukkoon.

Kiitin, ja astelin mietteissäni kotitaloon takaisin, nousin hissillä kolmanteen kerrokseeni, laitoin kahvinkeittimen pulputtamaan ja istun nyt tässä. 

Appeni haluaa siis mennä kirkkoon Pyhän Nektarioksen takia? Ihmettä pyytämään? Milleköhän nimenomaiselle asialle hän haluaa ihmeen tapahtuvan?

Hän itse on jo 84-vuotias, toispuoleisen aivohalvauksen 56-vuotiaana läpikäynyt ja sen aiheuttamista, elämää yhä enemmän hankaloittavista lieveilmiöistä kärsivä. Vilustuttuaan ja flunssaisena hänen kamppailee pitääkseen hengityksensä toiminnassa. Muisti alkaa tukkoilla pahasti. Aamiaisensa yhteydessä hän laittaa eteensä pöydälle rivin erimallisia ja -värisiä lääkkeitä, joiden ristikkäis- ja sivuvaikutukset rasittavat elintoiminnot äärimmilleen. 

Toivooko hän ihmettä olonsa kohentumiseen? Silloin tällöin appiukolleni tulee hetkiä, jolloin hän on katkera ja vihainen elämälle, joka häntä kituuttaa niin pitkään huonokuntoisena, vaikka vaimokin jo meni ja kuoli muutama vuosi sitten. Silloin hän paukuttelee keppiään lattiaan ja huutaa: 
– Pois täältä joudan jo! Minkä takia joudun raajarikkona ja toispuolisena kärsimään tässä surkeassa elämänkaltaisessa puolinaisessa olotilassa vuosikausia?
Mieheni kysyy häntä sisuunnuttaakseen:
– Mitäs niitä lääkkeitä sitten napsit siinä, ja olet viivana lääkärille menossa uusia hakemaan, kun vähän jossain tuntuu kipuja? Jätä pois kaikki tabletit, niin ongelmasi ratkeaa!  
Nauruunhan tällaiset draaman poikaset silloin loppuvat. 

Toivooko appeni, että ihme tapahtuisi, eikä meidän tarvitsisi lähteä maasta pois, kuten suunnitelmissamme on tehdä ensi vuonna?
Hän ei luultavasti ymmärrä, että koko maan asioitten ollessa näin solmussa meidän Kreikkaan jäämiseemme ei riittäisi edes suuri lottovoitto! Emme me voisi vierestä katsoa, kun ihmisiltä, joilla ei ole tuloja eikä omaisuutta, vaaditaan verotuloja ja "hätäapuna" perittäviä maksuja valtiolle kaikesta huolimatta. Emme me voisi seurata lastemme opiskeluyrityksiä yliopistoissa, joissa työseisaukset ovat tänäkin vuonna pysäyttäneet kaikki opiskelumahdollisuudet tulevaisuudestaan huolissaan olevilta nuorilta. Niissäkin opinahjoissa, jotka ovat olleet syyslukukauden toiminnassa, opettajapula on pöyristyttävä ja ainevalikoima supistunut.

Vaikka lapset onnistuisivat saamaan opiskelunsa joskus valmiiksi, se ei takaisi hyvää tulevaisuutta: joka viidennellä Ateenan katujen asunnottomalla on taskussaan korkeakoulututkinto!

Taidanpa mennä appeni kanssa kirkkoon huomenna ja sytyttää kynttilän Pyhälle Nektariokselle ja pyytää: 
– Hyvä pyhimys, anna oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden ja epäitsekkyyden täyttää tämä maa. Anna meille takaisin meidän unelmamme, jotta voisimme lapsillemmekin ne antaa. 
Anna sekä taloudellista että hallinnollista valtaa pitävien käyttää tästä päivästä lähtien voimansa, tietonsa ja taitonsa maansa mullan tervehdyttämiseen luonnonmukaisin keinoin ilman luovuutta tappavia, toivoa tukahduttavia ja unelmia murskaavia riistoja.
Anna minulle toivoa ja voimaa uskoa, ettei ihmeiden aika ole ohi.



Appeni neljä vuotta sitten, pulskana ja hymyilevänä






sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Pikavisiitti Suomeen




Mikä ihana kävelyretki minulla olikaan tänään! Olen aivan tohkeissani vieläkin sen antamista kokemuksista. 

Jostain syystä juuri tänään luonto päätti tuoda minulle palasen Suomea: aistihavainnot toisensa jälkeen saivat minut hykertelemään, tokaisemaan välillä "no voi että!" ja naureskelemaan itsekseni ääliömäisesti. Onneksi oli sunnuntai, joten vastaantulijoita ei ollut kuuntelemassa tunteenilmaisujani. 

Päivä oli alusta asti pilvinen, ja sade tihkutti ajoittain pitäen välillä taukoa innostuakseen ropisemaan hetken kuluttua uudelleen. Kello oli kymmenen aamulla. Puin ulkoiluvaatteet päälleni, yritin houkutella mieheni ja sen jälkeen yhden pojistani seuraksi – tuloksetta – ja lähdin lopulta itsekseni tutulle kävelyreitilleni. Tiesin, ettei minua huhuiltaisi aivan hetikohta siellä kotona, koska oli mieheni vuoro tehdä päivällistä ja grillata takassa porsaankyljyksiä. Nams.

Jo pelkästään harmaa taivas ja tihkusade loivat kumman kotoisen ilmapiirin. Voi, kuinka olinkaan kaivannut tätä raikkautta hikisten auringonpolttamien kihisevän kuumien päivien sijaan! Nousin loivaa ylämäkeä kohti suojelun alla olevaan metsälänttiä, jossa kasvoi ainakin kolme erilaista tammea, paljon havupuita ja eukalyptuksia. Maatason täyttivät taas näin syksyllä tuhannet pienet syklaamit. Ne olivat kuin sinivuokkoja, hienoja väriläiskiä muuten kukattomassa maastossa. 




Kuulostelin tuulta ja rapinoita. "Taitaakin alkaa pisaroida vähän raskaammin...", tuumailin, kun tunsin jotain putoavan niskaani tasaisin väliajoin ja rapsahtavan lähistölle pudonneitten tammenlehtien päälle. Katsoin ylös korkeuksiin metsätammien oksistoon. Siellä oravat nakersivat tammenterhoja ja käpyjä ja viskoivat kuoria ja muita roskia niskaani kuin kurittomat marakatit! Ohitin paikan polun reunassa, johon olimme haudanneet 13 vuotta perheessämme lemmikkinä olleen kanarialinnun Alítin, "hunsvotin". 

Jatkoin matkaa läpi kylän, jonka keskeltä kulkeva tie nousi nousemistaan jättäen asuintalot taakseen. Yhtäkkiä kuulin tutun raakunnan, mikä vei tajuntani suoraan Suomeen. Varis! Raakkuva varis plataanin latvassa! Kun pääsin vielä ylemmäs niin, että maisema edessäni ulottui kymmenien kilometrien päähän, edellisen linnun seurassa oli toinenkin samanmoinen ja yhdessä ne pitivät meteliä, joka ei ollut enää pelkkää keskustelua: ne tekivät vuorotellen hyökkäyksiä tunkeilijaa kohtaan: haukka oli alueella, liian lähellä varispariskunnan kotia, ja sen oli pakko vetäytyä syrjemmälle. Myöhemmin näin sen liitelevän korkeuksissaan saalista tähystäen.

Olin ottanut mukaani pienen kannellisen astian, johon suunnittelin poimivani kypsiä karhunvatukoita, joidenka raakileita olin huomannut pensaissa edellisellä kävelykerralla. 




Varoin ottamasta niitä asfalttitien reunustalta, mutta kun kävelypolkuni kääntyi vähän liikennöidylle soratielle, ryhdyin valitsemaan kauneimpia ja kypsimpiä astiaani. Lähestyessäni uutta pensaikkoa sen sisältä ja päältä pelmahti lentoon lauma aterioivia pikkulintuja, joten sadolla oli jakajia. Suurin osa marjoista oli kuivuudesta kärsineitä, mustia kovia pippurimaisia pallukoita, mutta minulla oli valinnanvaraa ja kärsivällisyyttä. 

Päätin poiketa normaalilta polultani hieman, ja sieltä löytyi uusi ihmetyksen aihe: laaja rinne, joka oli täynnä vaaleanpunaista kanervikkoa. Muistelin nähneeni aikaisimpina vuosina tällä seudulla valkokukkaisen puukanervan, mutten koskaan tätä tutun suomalaista vaaleanpunaista, joka täyttää kotimaan metsät lähes kauttaaltaan. Olin haltioissani: keräsin kanervikosta muutamia oksia kotiin vietäväksi, sormeni olivat mustikan väriset ja naarmuuntuneet karhunvatukkapensaihin tunkeutumisesta ja nilkkasukkani olivat täynnä takiaisia. Olin jo puoliksi Suomen kamaralla näitten kokemuksieni kanssa.




Minua odotti kuitenkin vielä se viimeinen kokemus, kaikkein tärkein minulle itselleni, se jota olin aina kaivannut ja aina tulisin kaipaamaan kotimaani ulkopuolella. 

Olin kävelyreittini korkeimmalla kohdalla. Tuuli oli voimistunut, mutta tihkusade tauonnut. Kävelin halki oliivimetsiköiden, ja saavuin kohdalle, jossa kasvoi montaa lajia mäntyä – suuren sateenvarjon mallisen, jättimäisiä käpyjä kasvattavan pinjamännyn tunnistin, mutta sen seurana oli muitakin tuuheaneulaisia lajeja, joiden nimeä en tiennyt.
Jo kauempaa höristelin korviani tutulle äänelle. Kun tulin mäntyjen kohdalle, pysähdyin ja – onneksi olin yksinäni liikkeellä – auvoinen hymy levisi kasvoilleni: tuulen puhalluksen ääni sai havupuitten neulasissa aikaan sen iki-ihanan suhinan, huminan, jonka tuntee vain sellainen ihminen, joka on malttanut pysähtyä havumetsään kuuntelemaan mäntyjen ja kuusien huokailua. 




Akkuni oli täynnä, sydämeni kylläinen ja selkäni hikinen. Parin tunnin kävelyretkeni taittui kotia kohti. 

Suomi ei päästänyt vieläkään minusta otetta. Keskellä oliivipuita, pensasrämeikön syleilemänä, kaukana kaikista muista rakennuksista oli pieni kivinen sementtitalon raunioseinämä. Jälleen kerran jouduin pysähtymään, tällä kertaa silkasta hämmästyksestä! 




maanantai 16. syyskuuta 2013

Syysmuisto




– Syksy jo saaaa, harmaa on maaaa..... ♪

Näin lauloimme heti syyskuun alussa pienessä kauniissa puukoulussamme huvivenesataman rannalla. Kyseessä oli pari kolme luokkaa sisällänsä pitävä kansakoulu 1960-luvun lopulla. Oli alkanut ruska, kaunis loistavan värikäs ruska, ja pihat ja nurmikot olivat täyttyneet keltaisista, punaisista ja oranssinvärisistä lehdistä täplittäen impressionistisesti koko maiseman. Pilvet olivat taas suuria ja massiivisia, mutta aurinko jaksoi välillä vielä hyvinkin kirkastaa ilman antamalla sekä pehmeyttä että kuulautta ympäristöön. 

– ... lehtiiset koivusta pois puutooaaaa... ♫, jatkoimme hartaina opettajan säestäessä meitä pienellä urkuharmonilla. Tässä vaiheessa kuitenkin katselimme toisiamme silmät pyöreinä kummastellen, kun tuo maailman ihanin ja kaunein opettajamme alkoi hytkyä pidätetyn naurun voimasta. Hän hihitteli sisäänpäin, yritti pidätellä nauruaan, ilmoitti sitten tekovakavana:
– Otetaanpas taas alusta!

Pääsimme taas siihen kohtaan laulun alkua, jossa kerrotaan lehtisten tippuvan puusta, kun opettajamme tirskahteli niin, ettei laulustamme tullut enää mitään. Eihän hänen auttanut muu kuin selittää ihmetteleville punaposkille: 
– Katsokaas, lapset, minä muistin yhtäkkiä, että tuossa viereisessä luokassa tuntia pitää opettaja Lehtinen...

Kesti tovin ennen kuin me kymmenvuotiaat ymmärsimme yhdistää asiat oikein, mutta kun nokkelimmat olivat kuiskuttaneet ratkaisun hieman hitaammille, naurusta ei ollut tulla loppua! Jokainen meistä kuvitteli mielessään naapuriluokan opettajan perheen kököttämässä ison pihakoivun oksilla ja tipahtelemassa niiltä alas. Olihan tullut syksy.

Kun kello soi välitunnille, ryntäsimme kovaa vauhtia ulos luokasta tavalliseen tapaan, mutta hidastelimme naapuriluokan kohdalla antaen oppilaiden sieltä mennä edellämme ulos. Odottelimme opettajan tulevan myös käytävään. Tuttuhan tuo opettajatar oli. Jokainen meistä tiesi tarkalleen miltä hän näytti, mutta oli aivan eri asia katsoa häntä nyt ja kuvitella hänet samalla koivun oksalle. Hän tuli käytävään, hätisteli meitä lempeästi ulos pihalle ja rypisteli kulmiaan hieman huvittuneena, kun hihittelimme käsi suun edessä tuijottaen häntä tavallista pidempään. Vasta sitten olimme valmiita juoksemaan ulos tarkastelemaan maahan pudonneita syksyn lehtisiä aivan uusin silmin.












sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Korvikepulikointia




Ajat ovat kovat, senhän me jo tiedämme. Lama on kuin musta pilvi päittemme päällä, ja se saa ihmiset epätoivoisiin tekoihin, uusiin ratkaisuihin ja elämänmuutoksiin, vanhojen tottumusten uudelleenarviointeihin ja niitten hylkäämisiinkin. On keksittävä kiertoteitä.

Asumme sisämaassa, kaupungin keskustassa kerrostalossa, eikä käytettävissämme ole virkistävää puutarhaa lasten ulkoleikkeihin. Lähimmälle rannalle päästäksemme meidän on ajettava kolmen vartin automatka, mutta koska bensan hinta on €1,70 litralta, harkitsemme tarkkaan ne kerrat, jolloin pakkaamme kimpsut ja kampsut rantapäivän viettoa varten.

Päivälämpötilat kesäisin täällä Kreikassa ovat lähes poikkeuksetta yli 30 astetta, useimmiten lähempänä 40:ää, ja virkistystä alkaa kaihota epätoivoisesti ennemmin tai myöhemmin. Lapsethan haluaisivat rannalle harva se päivä, mutta koska se ei ole mahdollista, he ovat keksineet toisenlaisen riemukkaan tavan lotrata vesileikeissä.

Kun päivä on kuumimmillaan, leikit ovat hikistyttäneet nuorimmat pojistani, kahdeksan- ja yksitoistavuotiaat vilpertit ikiliikkujat. Silloin he saattavat yht´äkkiä taistelujensa lomassa mumista päät yhdessä täydessä yhteisymmärryksessä.

- Äiti, me mennään parvekkeelle! he ilmoittavat muina miehinä ja tassuttelevat ohitseni peräkanaa pelkissä puuvillaisissa kesäsortseissaan

Parvekkeen lasiovi napsahtaa kiinni. Pojat siirtävät muovituolit pois keskeltä parveketta aikamoisella räminällä niinkuin suurempaakin esitystä valmistelisivat. Kuulen, kun vesiletkusta lasketaan pyykkivatiin vettä. Kun vati on täynnä, pojat asettuvat peräkkäin niin, että pienempi on takana. Isompi nostaa keskittyneesti raskaan vesivadin hitaasti heidän molempien päitten yläpuolelle ja – silmien pitää olla tässä vaiheessa kiinni, suut irvistyksessä ja olkapäät korvissa – kaataa kylmän veden kiljahdusten säestämänä itsensä ja pikkuveljensä päälle. Se on kuulemma totutteluvaihe.

Seuraavaksi on vuorossa varsinainen leikki. Vesiletkusta päästetään vettä reilusti niin että lattialle saadaan sentin kerros. Kreikkalainen surkea tasaisten pintojen kaltevuuksienlaskutaito nousee uuteen arvoonsa, sillä vesi tosiaan pysyy lattialla, eikä lähde valumaan viemäriaukkoja päin.

Vuorotellen pojat ottavat parvekkeen toisesta päästä vauhtia, kellahtavat mahalleen keskivaiheilla ja liukuvat vesiliirtoa parvekkeen toiseen päähän, yleensä päin ikivanhoja kukkatynnyreitä, joissa kituuttelevat nyrpistelevät liuskearaliat. Samat tynnyrit ovat oivia alustoja työntää taas vauhtia jaloilla toiseen suuntaan liukua varten. Pituutta parvekkeella on hulppeat kahdeksan metriä. Vesi on vilpoista, marmorilattia samoin, ja pojat näyttävät kisailevilta saukoilta, niin onnellisilta, että oikein kateeksi käy. Lopuksi he makaavat märällä lattialla hiljaa kädet ja jalat levällään kuin meritähdet ajatellen omia lapsenviisaita ajatuksiaan.

-Näinköhän on, että tuo parvekepulikointi riittäisi heille ja kaipuu mereen unohtuisi?  mietin.

Seuraavana päivänä bongaan olohuoneen lattialta kaksi veljestä, molemmilla snorkkelit kasvoilla, ilmaletkut suussa kohisten. Tekevät vihreällä matolla uimaliikkeitä.

- Äiti, koska me mennään rannalle?








torstai 4. heinäkuuta 2013

Liiallista huolenpitoa



Tunnustan: olen sarjamurhaaja.

Opiskeluvuosieni aikana 80-luvulla yritin epätoivoisesti saada purkkikukilla viihtyvyyttä askeettisiin opiskelijakämppiini. Vaalin ja kastelin lukuisia tulilatvoja, peikonlehtiä, vehkoja ja vuoripalmuja. Kerrallaan niitä ei mahtunut pieneen yksiöön kuin muutama, mutta kaiken kaikkiaan niitä kertyi lukematon määrä niinä kahdeksana vuotena, jotka vietin itsenäisenä nuorena aikuisena Jyväskylän Ylioppilaskylässä.

Kukkien hävikin nousu lukemattomaksi johtui siitä, että luontorakkaana ihmisenä kastelin viherkasvejani luultavasti liiankin innokkaasti, enkä niille sitten muuta osannutkaan tehdä. Olin lukenut, että kukille pitää puhua, joten kerroin niille päivän luentojen pääpiirteet, tulevaisuuden suunnitelmani ja mietteeni – ja annoin hörpyn vettä päälle. Olivathan ne vähän nuokkuvan oloisiakin.

Vasta myöhemmin sain tietää, että ruukkukasvien juurten mädäntyessä liikaan kasteluun ne reagoivat kaltoinkohteluun samoin kuin jos kärsisivät veden puutteesta. Jokaisen talven aikana ne ruskistuivat yksi toisensa jälkeen ja kuolivat. Joka kevät ostin taas uudet ruukkulapset yksiöni matalalle pöydälle ikkunan eteen hoivattaviksi, ja joka kerta  olin yhtä optimistinen niitten kasvun ja kestävyyden suhteen, kunnes hemmottelin ne taas pilalle, tietämättäni ja tietämättömyyttäni.

Opasvuosieni aikana ei huonekasveihin ollut tarvetta, koska Suomea lämpimämmissä ilmasto-oloissa Välimeren maissa ja Kanariansaarilla jokaisen talon pihamaalla ja jokaisen tien varrella kasvoivat valtoimenaan oleanterit, muratit ja bougainvillet. Trooppisilla vyöhykkeillä olin henkeä haukkova Ihmemaan Liisa opetellessani tunnistamaan leipäpuun, tähtiomenan ja muut eksoottiset hedelmäpuut omassa yltäkylläisessä ympäristössään.

Viimeisten 15 vuoden aikana kuitenkin olen huomannut, ettei taipumus tuhota kasvit ilmeisesti liialliseen huolenpitoon ole kadonnut minusta minnekään.

Täällä Kreikan mantereen länsiosassa ostelen vuosittain parvekkeelleni uudet kukat, koska entiset käpristyvät innokkaasta alusta huolimatta. Ajattelen, että koska itse hikoilen lähes 40 asteen helteessä keskikesällä, kyllä niitten ruukuissa eläjienkin pitää päästä uimaan – ja kastelen niitä liian usein.

Olen jo suosiolla luovuttanut mansikoista haaveilun ja sopeutunut olosuhteisiin: olen houkutellut maasta kasvavan viiniköynnöksen kiemurtelemaan parvekkeemme kaiteita pitkin kerrostalomme kolmanteen kerrokseen. Samoin fuksiakukkainen bougainville on vuosien kuluessa tehnyt vahvan rungon maahan ja edennyt matkallaan ylöspäin, kerros kerrokselta, kaunistaen vuorollaan jokaisen parveketta.

Näitä kotonaan olevia kasveja minun ei tarvitse lainkaan kastella, ihastella vain. Ehkä alan pikkuhiljaa niitten myötä parantua rikollisesta taipumuksestani, vaikka haaveeni viherkasveja pursuavasta parvekkeesta ei olekaan hävinnyt. Tällä hetkellä parvekkeellani kukkivat suurissa purkeissa elämäni ensimmäiset tomaatit - mainitsemani bougainvillen suojelevassa varjossa. Toivon, unelmoin ja yritän olla hukuttamatta taimiani.




Kälyni parveke samassa talossa...


Omat tomaatintaimeni

Näitä makoisia ylpeyden aiheita alkoi valmistua syötäviksi kesäkuun loppupuolella. Hyvä minä!

Kotiruoan tuoreus




Tässä taannoin luin artikkelin, jossa kerrottiin, miten paljon erilaisia E-kooditettuja ja muita lisäaineita elintarvikkeet sisältävät ja miten harhaanjohtavia monien einesten nimet ovat. Mieleeni jäivät hampurilaispihvit, joissa lihaa on vain 40%, ja avokadodippi, jossa avokadoa on vain 0,7%.

Kiireisessä elämänrytmissään suomalaiset suosivat mahdollisimman valmiiksi paketoituja annoksia silläkin uhalla, että ruokien sisällössä ja valmistusaineissa on toivomisen varaa. Kreikassa asuneet, Suomeen takaisin muuttaneet suomalaiset ovat pistäneet erityisesti merkille ruokakauppojen valtavat muovikelmutetut, valmiiksi marinoidut lihatuotevalikoimat ja muut, lähes suoraan pakkauksestaan syötäviksi tarkoitetut einesannokset.

Kreikassa vihannes- ja hedelmäkaupassa, manavikossa, yksi luonnollisimmista merkinnöistä hinnan ohella on se, mistä kylästä, kaupungista tai alueelta tuotteet on poimittu ja tuotu myytäviksi. Jos jutustelun ohella kysyy kauppiaalta, mitä tomaatteja kannattaisi ostaa salaattia varten, hän muistaa kehua, että ne ovat sitäpaitsi ihan paikallisia. Paikallisuus on ehdoton, kaikki muut kriteerit peittoava suositus. Tosin olen pohdiskellut, että mistäs sitä kylläkään tietää, millaisilla myrkyillä se tuttu tuottaja, ehkäpä sukulaisviljelijä, on tomaattinsa kasvattanut. Toisaalta, täälläpäin kaikki tietävät kaikkien asiat, ja sana kulkee Kustin pyöräilyvauhtia nopeammin.

Vaikka suurissa kauppaketjuissa on saatavilla valmiiksi paloiteltuja lihatuotteita, kreikkalainen perheenäiti ja -isä ostaa useimmiten lampaan-ja porsaankyljyksensä ja jauhelihansa erillisestä pikku lihakaupasta, jossa lihat leikataan kunnon teurastajanveitsellä  puolikkaasta ruhosta ja lyödään krouvisti pienimmiksi paloiksi siinä silmien edessä. Jauhelihaa varten lihan voi itse valita, ja se jauhetaan saman tien. Samalla tyylillä kaikkien ruokien ainekset ostetaan erikseen tai poimitaan itse puutarhasta tai luonnosta, jotta tiedetään mahdollisimman tarkkaan, mitä valmis ruoka sisältää.

Toki viljely- ja kasvatusvaiheessa saatetaan käyttää terveydelle haitallisia aineita, sitähän kotikokki ei pysty tarkkailemaan, ellei itse kylvä ja kasvata alusta alkaen, mutta valmiiksi paketoituja, maustettuja ja esikypsennettyjä ruokia hän karttaa kuin ruttoa.

Omien huomioideni mukaan valmista ruokaa arvostellessaan kaikkein tärkein tekijä kreikkalaiselle on se, että se on itse tehtyä. Itse nuorena morsmaikkosena salaattia pilkkoessani yritin muistaa jättää ruokailijoiden mieliksi kurkut ja tomaatitkin vähän niin ja näin paloitelluilta, jotta salaatissa olisi aidon kotikeittiön tunnelma. Yritykseni pistettiin hyväksyvästi merkille.





Tuoreistakin tuoreimmat oliivit






Yksi Välimeren maitten tunnusomaisimmista tuotteista on oliivi. Jokainen Kreikassakin lomaillut on muodossa tai toisessa syönyt oliivia ja siitä saatua öljyä. Hän on saattanut tehdä niin tietämättään, tai sitten hän on etsimällä etsinyt ja natustellut näitä erivärisiä ja -muotoisia herkkupaloja.

90-luvun alussa ollessani matkaoppaana Korfun saarella Pirgin kylässä ohjelmistoomme kuului ilmainen kävelyretki luonnossa. Patikka oli ohjelmassa heti toisena lomapäivänä, ja se oli erittäin suosittu sukellus kreikkalaiseen luontoon heti kättelyssä, vaikka mielessä pyörivät vielä lentokentän äänet, linja-autojen hurinat ja kulttuurishokissa vietetty levoton yö.

Oliivit kerätään yleensä joulukuun aikana, mutta sadonkorjuu tietysti riippuu siitä, ollaanko pohjoisessa vai etelässä. Korfun saari on maan pohjoisimpia paikkoja, joten kevätpatikoijat löysivät usein vielä puissa roikkuvia hedelmiä. Tämän mahdollisti myös se, että Korfulla on tapana jättää suuret keruuverkot puitten alle odottamaan, että nuo ovaalit helmet putoaisivat ihan itsekseen puusta ajan kanssa. Puita ei pelotella kepeillä satoansa pudottamaan.

Jos oliiveja oli syönyt Suomessa vain purkista sen kummempia pohtimatta miten, missä ja milloin niistä tulee purkitettavia, lomalainen saattoi nähdä puissa kiiltelevät oliivit samoin silmin kuin Sepe Susi katsoi kolmea pientä porsasta: valmiina herkkupaloina!

Näissä tunnelmissa täytyi olla liikkeellä se kouvolalaisrouva Pirgin patikkaretkellä, joka hihkaisi tohkeissaan: ”Tuossahan kasvaa oliiveja!” ja ennenkuin Rauman flikka ehti katkaista valistavan puheensa polun varrelta löytämänsä kilpikonnan rakkauselämästä, rouva oli jo napsaissut puusta kiiltävän mustan oliivin ja imaissut sen suuhunsa. Oli ilmeisimmin ajatellut, että tämän tuoreemmaksi ei oliivi tule...

Voi sitä sylkemisen ja kröhimisen määrää! Sitä kertakaikkisen kauhistunutta ilmettä !

Taisivat ottaa oikein valokuvia tapahtuneesta, aviomies luultavimmin etunenässä.

Jotta ette tekisi samaa virhettä, on hyvä tietää, mitä oliiveille tehdään poimimisen jälkeen, jotta niistä saadaan syömäkelpoisia. Oliivilaatujahan on lukemattomia, mutta meidän perheessämme suositaan niitä pulleita, vielä raakoja vihreitä oliiveja. Appeni oli kerran kerännyt niitä 5 kiloa ja tarvitsi apuani niiden valmistamiseen syötävään kuntoon, joten sain syvämuistiini tallennettavan oppitunnin.

Oliivit pestään, halkaistaan kolmesta kohtaa pitkittäisviilloilla, laitetaan veteen. Vesi vaihdetaan kahden päivän välein kolme kertaa. Sitten veteen lisätään sitruunahappoa ja merisuolaa kymmenen päivän ajaksi, jonka jälkeen oliiveja säilötään öljy-viinietikkaliemessä viikon. Ja eikun syömään! Mitä kauemmin ne liemessään seilailevat, sitä paremmin kitkerä happo on niistä poistunut.



Kali oreksi !