sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Pikavisiitti Suomeen




Mikä ihana kävelyretki minulla olikaan tänään! Olen aivan tohkeissani vieläkin sen antamista kokemuksista. 

Jostain syystä juuri tänään luonto päätti tuoda minulle palasen Suomea: aistihavainnot toisensa jälkeen saivat minut hykertelemään, tokaisemaan välillä "no voi että!" ja naureskelemaan itsekseni ääliömäisesti. Onneksi oli sunnuntai, joten vastaantulijoita ei ollut kuuntelemassa tunteenilmaisujani. 

Päivä oli alusta asti pilvinen, ja sade tihkutti ajoittain pitäen välillä taukoa innostuakseen ropisemaan hetken kuluttua uudelleen. Kello oli kymmenen aamulla. Puin ulkoiluvaatteet päälleni, yritin houkutella mieheni ja sen jälkeen yhden pojistani seuraksi – tuloksetta – ja lähdin lopulta itsekseni tutulle kävelyreitilleni. Tiesin, ettei minua huhuiltaisi aivan hetikohta siellä kotona, koska oli mieheni vuoro tehdä päivällistä ja grillata takassa porsaankyljyksiä. Nams.

Jo pelkästään harmaa taivas ja tihkusade loivat kumman kotoisen ilmapiirin. Voi, kuinka olinkaan kaivannut tätä raikkautta hikisten auringonpolttamien kihisevän kuumien päivien sijaan! Nousin loivaa ylämäkeä kohti suojelun alla olevaan metsälänttiä, jossa kasvoi ainakin kolme erilaista tammea, paljon havupuita ja eukalyptuksia. Maatason täyttivät taas näin syksyllä tuhannet pienet syklaamit. Ne olivat kuin sinivuokkoja, hienoja väriläiskiä muuten kukattomassa maastossa. 




Kuulostelin tuulta ja rapinoita. "Taitaakin alkaa pisaroida vähän raskaammin...", tuumailin, kun tunsin jotain putoavan niskaani tasaisin väliajoin ja rapsahtavan lähistölle pudonneitten tammenlehtien päälle. Katsoin ylös korkeuksiin metsätammien oksistoon. Siellä oravat nakersivat tammenterhoja ja käpyjä ja viskoivat kuoria ja muita roskia niskaani kuin kurittomat marakatit! Ohitin paikan polun reunassa, johon olimme haudanneet 13 vuotta perheessämme lemmikkinä olleen kanarialinnun Alítin, "hunsvotin". 

Jatkoin matkaa läpi kylän, jonka keskeltä kulkeva tie nousi nousemistaan jättäen asuintalot taakseen. Yhtäkkiä kuulin tutun raakunnan, mikä vei tajuntani suoraan Suomeen. Varis! Raakkuva varis plataanin latvassa! Kun pääsin vielä ylemmäs niin, että maisema edessäni ulottui kymmenien kilometrien päähän, edellisen linnun seurassa oli toinenkin samanmoinen ja yhdessä ne pitivät meteliä, joka ei ollut enää pelkkää keskustelua: ne tekivät vuorotellen hyökkäyksiä tunkeilijaa kohtaan: haukka oli alueella, liian lähellä varispariskunnan kotia, ja sen oli pakko vetäytyä syrjemmälle. Myöhemmin näin sen liitelevän korkeuksissaan saalista tähystäen.

Olin ottanut mukaani pienen kannellisen astian, johon suunnittelin poimivani kypsiä karhunvatukoita, joidenka raakileita olin huomannut pensaissa edellisellä kävelykerralla. 




Varoin ottamasta niitä asfalttitien reunustalta, mutta kun kävelypolkuni kääntyi vähän liikennöidylle soratielle, ryhdyin valitsemaan kauneimpia ja kypsimpiä astiaani. Lähestyessäni uutta pensaikkoa sen sisältä ja päältä pelmahti lentoon lauma aterioivia pikkulintuja, joten sadolla oli jakajia. Suurin osa marjoista oli kuivuudesta kärsineitä, mustia kovia pippurimaisia pallukoita, mutta minulla oli valinnanvaraa ja kärsivällisyyttä. 

Päätin poiketa normaalilta polultani hieman, ja sieltä löytyi uusi ihmetyksen aihe: laaja rinne, joka oli täynnä vaaleanpunaista kanervikkoa. Muistelin nähneeni aikaisimpina vuosina tällä seudulla valkokukkaisen puukanervan, mutten koskaan tätä tutun suomalaista vaaleanpunaista, joka täyttää kotimaan metsät lähes kauttaaltaan. Olin haltioissani: keräsin kanervikosta muutamia oksia kotiin vietäväksi, sormeni olivat mustikan väriset ja naarmuuntuneet karhunvatukkapensaihin tunkeutumisesta ja nilkkasukkani olivat täynnä takiaisia. Olin jo puoliksi Suomen kamaralla näitten kokemuksieni kanssa.




Minua odotti kuitenkin vielä se viimeinen kokemus, kaikkein tärkein minulle itselleni, se jota olin aina kaivannut ja aina tulisin kaipaamaan kotimaani ulkopuolella. 

Olin kävelyreittini korkeimmalla kohdalla. Tuuli oli voimistunut, mutta tihkusade tauonnut. Kävelin halki oliivimetsiköiden, ja saavuin kohdalle, jossa kasvoi montaa lajia mäntyä – suuren sateenvarjon mallisen, jättimäisiä käpyjä kasvattavan pinjamännyn tunnistin, mutta sen seurana oli muitakin tuuheaneulaisia lajeja, joiden nimeä en tiennyt.
Jo kauempaa höristelin korviani tutulle äänelle. Kun tulin mäntyjen kohdalle, pysähdyin ja – onneksi olin yksinäni liikkeellä – auvoinen hymy levisi kasvoilleni: tuulen puhalluksen ääni sai havupuitten neulasissa aikaan sen iki-ihanan suhinan, huminan, jonka tuntee vain sellainen ihminen, joka on malttanut pysähtyä havumetsään kuuntelemaan mäntyjen ja kuusien huokailua. 




Akkuni oli täynnä, sydämeni kylläinen ja selkäni hikinen. Parin tunnin kävelyretkeni taittui kotia kohti. 

Suomi ei päästänyt vieläkään minusta otetta. Keskellä oliivipuita, pensasrämeikön syleilemänä, kaukana kaikista muista rakennuksista oli pieni kivinen sementtitalon raunioseinämä. Jälleen kerran jouduin pysähtymään, tällä kertaa silkasta hämmästyksestä!