sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Suomen lippu korkealla




Olen syntynyt Suomessa. Olen Suomen kansalainen.

Lapsuuden- ja nuoruudenmaisemani olivat suomalaisia talvisia pulkkamäkiä, merenjäätä ja pilkkiahvenia; ne olivat kesäisiä rantaveden kimmellyksiä, mäkimansikoiden pujottelua timoteihin ja humisevia havupuumetsiä. 

Muu maailma kutsui minua kuitenkin ottamaan selvää, josko sieltä jostain löytyisi paikka, jossa näkisin oman itseni kuvajaisen, aikuisen itseni sulautumassa omaan ympäristöönsä vielä paremmin kuin tutussa kotimaassa. 

Suomi on tärkeä paikka, koska olen sieltä lähtöisin. Siellä ovat verisiteeni, sukulaiseni ja kansani. Tunnesiteet Suomeen ovat vahvat, koska ne ovat täynnä tuttuuden nostalgiaa. Lähdin sieltä kuitenkin uteliaisuuttani etsimään muita osia itsestäni, persoonallisuudestani, koska tunsin ja tunnen olevani maailmankansalainen. 

Olen kansallismielinen ja ylpeästi tunnustan suomalaisuuteni, mutta en tunne tarvetta korostaa Suomea ja suomalaisuutta alleviivatusti missään yhteydessä. Kotini olen pukenut omien henkilökohtaisten mieltymysteni mukaan: siellä et tule näkemään Marimekkoa tai Arabiaa, muumimukeja tai hattivattityynyjä, koska en niistä muutenkaan pidä. 

Asun Kreikassa, mutta kodissani ei näy mitään tyypillisesti kreikkalaista. Olen napsinut vaikutteita eri kulttuurien tyyleistä ilman, että olisin tietoisesti valinnut ne alkuperänsä mukaan: seinällä roikkuu punottu kiinalaistyylinen seinäkoriste, yöpöydälläni untani vartioi musta keraaminen Tutankhamonin pää, olohuoneen sohvakalusto on upottavan pehmeä ja tummanvihreä, koska rakastan vihreää luontoa. En tiennyt sen alkuperämaata ostovaiheessa 16 vuotta sitten. Jos hankin uuden esineen sisustusta varten, en katso, missä maassa se on tehty; se on minun, jos pidän siitä (ja jos sattuu olemaan rahaa taskussa). 

Vierasmaalaisuudesta ei pääse kuitenkaan irti täälläkään: vaikka en ole tyypillisesti suomalaisen näköinen, minulta kysytään, mistäs sitä ollaan kotoisin. Näin varsinkin, jos aukaisen suuni: suomalainen korostus erottuu puheesta kymmenienkin maassaolovuosien jälkeen, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä supistamaan vokaaleitani. Kun sain tuoreena morsmaikkona aikoinaan sisustettua kotini valmiiksi, kälyni sanoi: 

- Kyllä tästä huomaa, ettei ole kreikkalaisen koti. 

Hän ei kuitenkaan osannut kertoa yksityiskohtia. Noh, totta on, etten yhdistele värejä ja saman värin eri sävyjä aivan yhtä huolettomaan tyyliin kuin kreikkalaiset, mutta ei kotini ole missään tapauksessa tyypillisesti suomalainenkaan. Se on minun oma kotini, persoonallisuuteni jatke, pesä, jossa on mukavan rauhallinen olla. 

En valmista varta vasten suomalaisia ruokia, en omista Suomen lippua, suomalaista musiikkiakaan minulla ei ole kuin muutamalla cd:llä – sekä Eppu Normaalin konsertti dvd:nä, jota katson ja jonka mukana laulan nostalgia-aallon iskiessä.

Tästä huolimatta en ole mielestäni vähemmän isänmaallinen kuin kukaan muukaan. Tunnustan juureni, olen ylpeä niistä, mutten tunne tarvetta julistaa kansallisuuttani ja kotimaatani näkyvästi ja kuuluvasti aina ja kaikkialla. Kunnioitan vierasta kulttuuria, sen kieltä ja kansallisluonnetta, mutten tunne tarvetta yrittää sulautua siihen ja pyrkiä muistuttamaan paikallisia niin hyvin kuin mahdollista. 

Mnää ole raumlaine ja koko mailman ganslaine samal kertta!

Lapsuuden mökkimaisemat