sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Korvikepulikointia




Ajat ovat kovat, senhän me jo tiedämme. Lama on kuin musta pilvi päittemme päällä, ja se saa ihmiset epätoivoisiin tekoihin, uusiin ratkaisuihin ja elämänmuutoksiin, vanhojen tottumusten uudelleenarviointeihin ja niitten hylkäämisiinkin. On keksittävä kiertoteitä.

Asumme sisämaassa, kaupungin keskustassa kerrostalossa, eikä käytettävissämme ole virkistävää puutarhaa lasten ulkoleikkeihin. Lähimmälle rannalle päästäksemme meidän on ajettava kolmen vartin automatka, mutta koska bensan hinta on €1,70 litralta, harkitsemme tarkkaan ne kerrat, jolloin pakkaamme kimpsut ja kampsut rantapäivän viettoa varten.

Päivälämpötilat kesäisin täällä Kreikassa ovat lähes poikkeuksetta yli 30 astetta, useimmiten lähempänä 40:ää, ja virkistystä alkaa kaihota epätoivoisesti ennemmin tai myöhemmin. Lapsethan haluaisivat rannalle harva se päivä, mutta koska se ei ole mahdollista, he ovat keksineet toisenlaisen riemukkaan tavan lotrata vesileikeissä.

Kun päivä on kuumimmillaan, leikit ovat hikistyttäneet nuorimmat pojistani, kahdeksan- ja yksitoistavuotiaat vilpertit ikiliikkujat. Silloin he saattavat yht´äkkiä taistelujensa lomassa mumista päät yhdessä täydessä yhteisymmärryksessä.

- Äiti, me mennään parvekkeelle! he ilmoittavat muina miehinä ja tassuttelevat ohitseni peräkanaa pelkissä puuvillaisissa kesäsortseissaan

Parvekkeen lasiovi napsahtaa kiinni. Pojat siirtävät muovituolit pois keskeltä parveketta aikamoisella räminällä niinkuin suurempaakin esitystä valmistelisivat. Kuulen, kun vesiletkusta lasketaan pyykkivatiin vettä. Kun vati on täynnä, pojat asettuvat peräkkäin niin, että pienempi on takana. Isompi nostaa keskittyneesti raskaan vesivadin hitaasti heidän molempien päitten yläpuolelle ja – silmien pitää olla tässä vaiheessa kiinni, suut irvistyksessä ja olkapäät korvissa – kaataa kylmän veden kiljahdusten säestämänä itsensä ja pikkuveljensä päälle. Se on kuulemma totutteluvaihe.

Seuraavaksi on vuorossa varsinainen leikki. Vesiletkusta päästetään vettä reilusti niin että lattialle saadaan sentin kerros. Kreikkalainen surkea tasaisten pintojen kaltevuuksienlaskutaito nousee uuteen arvoonsa, sillä vesi tosiaan pysyy lattialla, eikä lähde valumaan viemäriaukkoja päin.

Vuorotellen pojat ottavat parvekkeen toisesta päästä vauhtia, kellahtavat mahalleen keskivaiheilla ja liukuvat vesiliirtoa parvekkeen toiseen päähän, yleensä päin ikivanhoja kukkatynnyreitä, joissa kituuttelevat nyrpistelevät liuskearaliat. Samat tynnyrit ovat oivia alustoja työntää taas vauhtia jaloilla toiseen suuntaan liukua varten. Pituutta parvekkeella on hulppeat kahdeksan metriä. Vesi on vilpoista, marmorilattia samoin, ja pojat näyttävät kisailevilta saukoilta, niin onnellisilta, että oikein kateeksi käy. Lopuksi he makaavat märällä lattialla hiljaa kädet ja jalat levällään kuin meritähdet ajatellen omia lapsenviisaita ajatuksiaan.

-Näinköhän on, että tuo parvekepulikointi riittäisi heille ja kaipuu mereen unohtuisi?  mietin.

Seuraavana päivänä bongaan olohuoneen lattialta kaksi veljestä, molemmilla snorkkelit kasvoilla, ilmaletkut suussa kohisten. Tekevät vihreällä matolla uimaliikkeitä.

- Äiti, koska me mennään rannalle?








torstai 4. heinäkuuta 2013

Liiallista huolenpitoa



Tunnustan: olen sarjamurhaaja.

Opiskeluvuosieni aikana 80-luvulla yritin epätoivoisesti saada purkkikukilla viihtyvyyttä askeettisiin opiskelijakämppiini. Vaalin ja kastelin lukuisia tulilatvoja, peikonlehtiä, vehkoja ja vuoripalmuja. Kerrallaan niitä ei mahtunut pieneen yksiöön kuin muutama, mutta kaiken kaikkiaan niitä kertyi lukematon määrä niinä kahdeksana vuotena, jotka vietin itsenäisenä nuorena aikuisena Jyväskylän Ylioppilaskylässä.

Kukkien hävikin nousu lukemattomaksi johtui siitä, että luontorakkaana ihmisenä kastelin viherkasvejani luultavasti liiankin innokkaasti, enkä niille sitten muuta osannutkaan tehdä. Olin lukenut, että kukille pitää puhua, joten kerroin niille päivän luentojen pääpiirteet, tulevaisuuden suunnitelmani ja mietteeni – ja annoin hörpyn vettä päälle. Olivathan ne vähän nuokkuvan oloisiakin.

Vasta myöhemmin sain tietää, että ruukkukasvien juurten mädäntyessä liikaan kasteluun ne reagoivat kaltoinkohteluun samoin kuin jos kärsisivät veden puutteesta. Jokaisen talven aikana ne ruskistuivat yksi toisensa jälkeen ja kuolivat. Joka kevät ostin taas uudet ruukkulapset yksiöni matalalle pöydälle ikkunan eteen hoivattaviksi, ja joka kerta  olin yhtä optimistinen niitten kasvun ja kestävyyden suhteen, kunnes hemmottelin ne taas pilalle, tietämättäni ja tietämättömyyttäni.

Opasvuosieni aikana ei huonekasveihin ollut tarvetta, koska Suomea lämpimämmissä ilmasto-oloissa Välimeren maissa ja Kanariansaarilla jokaisen talon pihamaalla ja jokaisen tien varrella kasvoivat valtoimenaan oleanterit, muratit ja bougainvillet. Trooppisilla vyöhykkeillä olin henkeä haukkova Ihmemaan Liisa opetellessani tunnistamaan leipäpuun, tähtiomenan ja muut eksoottiset hedelmäpuut omassa yltäkylläisessä ympäristössään.

Viimeisten 15 vuoden aikana kuitenkin olen huomannut, ettei taipumus tuhota kasvit ilmeisesti liialliseen huolenpitoon ole kadonnut minusta minnekään.

Täällä Kreikan mantereen länsiosassa ostelen vuosittain parvekkeelleni uudet kukat, koska entiset käpristyvät innokkaasta alusta huolimatta. Ajattelen, että koska itse hikoilen lähes 40 asteen helteessä keskikesällä, kyllä niitten ruukuissa eläjienkin pitää päästä uimaan – ja kastelen niitä liian usein.

Olen jo suosiolla luovuttanut mansikoista haaveilun ja sopeutunut olosuhteisiin: olen houkutellut maasta kasvavan viiniköynnöksen kiemurtelemaan parvekkeemme kaiteita pitkin kerrostalomme kolmanteen kerrokseen. Samoin fuksiakukkainen bougainville on vuosien kuluessa tehnyt vahvan rungon maahan ja edennyt matkallaan ylöspäin, kerros kerrokselta, kaunistaen vuorollaan jokaisen parveketta.

Näitä kotonaan olevia kasveja minun ei tarvitse lainkaan kastella, ihastella vain. Ehkä alan pikkuhiljaa niitten myötä parantua rikollisesta taipumuksestani, vaikka haaveeni viherkasveja pursuavasta parvekkeesta ei olekaan hävinnyt. Tällä hetkellä parvekkeellani kukkivat suurissa purkeissa elämäni ensimmäiset tomaatit - mainitsemani bougainvillen suojelevassa varjossa. Toivon, unelmoin ja yritän olla hukuttamatta taimiani.




Kälyni parveke samassa talossa...


Omat tomaatintaimeni

Näitä makoisia ylpeyden aiheita alkoi valmistua syötäviksi kesäkuun loppupuolella. Hyvä minä!

Kotiruoan tuoreus




Tässä taannoin luin artikkelin, jossa kerrottiin, miten paljon erilaisia E-kooditettuja ja muita lisäaineita elintarvikkeet sisältävät ja miten harhaanjohtavia monien einesten nimet ovat. Mieleeni jäivät hampurilaispihvit, joissa lihaa on vain 40%, ja avokadodippi, jossa avokadoa on vain 0,7%.

Kiireisessä elämänrytmissään suomalaiset suosivat mahdollisimman valmiiksi paketoituja annoksia silläkin uhalla, että ruokien sisällössä ja valmistusaineissa on toivomisen varaa. Kreikassa asuneet, Suomeen takaisin muuttaneet suomalaiset ovat pistäneet erityisesti merkille ruokakauppojen valtavat muovikelmutetut, valmiiksi marinoidut lihatuotevalikoimat ja muut, lähes suoraan pakkauksestaan syötäviksi tarkoitetut einesannokset.

Kreikassa vihannes- ja hedelmäkaupassa, manavikossa, yksi luonnollisimmista merkinnöistä hinnan ohella on se, mistä kylästä, kaupungista tai alueelta tuotteet on poimittu ja tuotu myytäviksi. Jos jutustelun ohella kysyy kauppiaalta, mitä tomaatteja kannattaisi ostaa salaattia varten, hän muistaa kehua, että ne ovat sitäpaitsi ihan paikallisia. Paikallisuus on ehdoton, kaikki muut kriteerit peittoava suositus. Tosin olen pohdiskellut, että mistäs sitä kylläkään tietää, millaisilla myrkyillä se tuttu tuottaja, ehkäpä sukulaisviljelijä, on tomaattinsa kasvattanut. Toisaalta, täälläpäin kaikki tietävät kaikkien asiat, ja sana kulkee Kustin pyöräilyvauhtia nopeammin.

Vaikka suurissa kauppaketjuissa on saatavilla valmiiksi paloiteltuja lihatuotteita, kreikkalainen perheenäiti ja -isä ostaa useimmiten lampaan-ja porsaankyljyksensä ja jauhelihansa erillisestä pikku lihakaupasta, jossa lihat leikataan kunnon teurastajanveitsellä  puolikkaasta ruhosta ja lyödään krouvisti pienimmiksi paloiksi siinä silmien edessä. Jauhelihaa varten lihan voi itse valita, ja se jauhetaan saman tien. Samalla tyylillä kaikkien ruokien ainekset ostetaan erikseen tai poimitaan itse puutarhasta tai luonnosta, jotta tiedetään mahdollisimman tarkkaan, mitä valmis ruoka sisältää.

Toki viljely- ja kasvatusvaiheessa saatetaan käyttää terveydelle haitallisia aineita, sitähän kotikokki ei pysty tarkkailemaan, ellei itse kylvä ja kasvata alusta alkaen, mutta valmiiksi paketoituja, maustettuja ja esikypsennettyjä ruokia hän karttaa kuin ruttoa.

Omien huomioideni mukaan valmista ruokaa arvostellessaan kaikkein tärkein tekijä kreikkalaiselle on se, että se on itse tehtyä. Itse nuorena morsmaikkosena salaattia pilkkoessani yritin muistaa jättää ruokailijoiden mieliksi kurkut ja tomaatitkin vähän niin ja näin paloitelluilta, jotta salaatissa olisi aidon kotikeittiön tunnelma. Yritykseni pistettiin hyväksyvästi merkille.





Tuoreistakin tuoreimmat oliivit






Yksi Välimeren maitten tunnusomaisimmista tuotteista on oliivi. Jokainen Kreikassakin lomaillut on muodossa tai toisessa syönyt oliivia ja siitä saatua öljyä. Hän on saattanut tehdä niin tietämättään, tai sitten hän on etsimällä etsinyt ja natustellut näitä erivärisiä ja -muotoisia herkkupaloja.

90-luvun alussa ollessani matkaoppaana Korfun saarella Pirgin kylässä ohjelmistoomme kuului ilmainen kävelyretki luonnossa. Patikka oli ohjelmassa heti toisena lomapäivänä, ja se oli erittäin suosittu sukellus kreikkalaiseen luontoon heti kättelyssä, vaikka mielessä pyörivät vielä lentokentän äänet, linja-autojen hurinat ja kulttuurishokissa vietetty levoton yö.

Oliivit kerätään yleensä joulukuun aikana, mutta sadonkorjuu tietysti riippuu siitä, ollaanko pohjoisessa vai etelässä. Korfun saari on maan pohjoisimpia paikkoja, joten kevätpatikoijat löysivät usein vielä puissa roikkuvia hedelmiä. Tämän mahdollisti myös se, että Korfulla on tapana jättää suuret keruuverkot puitten alle odottamaan, että nuo ovaalit helmet putoaisivat ihan itsekseen puusta ajan kanssa. Puita ei pelotella kepeillä satoansa pudottamaan.

Jos oliiveja oli syönyt Suomessa vain purkista sen kummempia pohtimatta miten, missä ja milloin niistä tulee purkitettavia, lomalainen saattoi nähdä puissa kiiltelevät oliivit samoin silmin kuin Sepe Susi katsoi kolmea pientä porsasta: valmiina herkkupaloina!

Näissä tunnelmissa täytyi olla liikkeellä se kouvolalaisrouva Pirgin patikkaretkellä, joka hihkaisi tohkeissaan: ”Tuossahan kasvaa oliiveja!” ja ennenkuin Rauman flikka ehti katkaista valistavan puheensa polun varrelta löytämänsä kilpikonnan rakkauselämästä, rouva oli jo napsaissut puusta kiiltävän mustan oliivin ja imaissut sen suuhunsa. Oli ilmeisimmin ajatellut, että tämän tuoreemmaksi ei oliivi tule...

Voi sitä sylkemisen ja kröhimisen määrää! Sitä kertakaikkisen kauhistunutta ilmettä !

Taisivat ottaa oikein valokuvia tapahtuneesta, aviomies luultavimmin etunenässä.

Jotta ette tekisi samaa virhettä, on hyvä tietää, mitä oliiveille tehdään poimimisen jälkeen, jotta niistä saadaan syömäkelpoisia. Oliivilaatujahan on lukemattomia, mutta meidän perheessämme suositaan niitä pulleita, vielä raakoja vihreitä oliiveja. Appeni oli kerran kerännyt niitä 5 kiloa ja tarvitsi apuani niiden valmistamiseen syötävään kuntoon, joten sain syvämuistiini tallennettavan oppitunnin.

Oliivit pestään, halkaistaan kolmesta kohtaa pitkittäisviilloilla, laitetaan veteen. Vesi vaihdetaan kahden päivän välein kolme kertaa. Sitten veteen lisätään sitruunahappoa ja merisuolaa kymmenen päivän ajaksi, jonka jälkeen oliiveja säilötään öljy-viinietikkaliemessä viikon. Ja eikun syömään! Mitä kauemmin ne liemessään seilailevat, sitä paremmin kitkerä happo on niistä poistunut.



Kali oreksi !




Suku ennen kaikkea





Ateenassa asuva, EU:ssa työskentelevä Teemu Lehtinen kirjoitti blogissaan (Uusi Suomi, 6. kesäkuuta), ettei tiedä toista yhtä atomisoitunutta maata kuin Kreikka, jossa perhe, lähisuku ja ystävät ovat yhteiskuntaa ja elämää määrittävät seikat.

Tämä on täysin totta. Koko Kreikan yhteiskunta ja valtio on kuin koostunut mosaiikkipaloista, joissa jokaisen toimivana yksikkönä on sukulaisten pyhä piiri. Lisäksi lähisukulaisiin ei lasketa vain sisaruksia, vanhempia ja isovanhempia, vaan myös lasten puolisot, vanhempien sisaret ja veljet puolisoineen ja lapsineen.
Kun suomalaiselle äidin veli on eno ja isän veli setä, eikä sitä etäisimmille sukulaisille omaa nimitystä ole, kreikkalaiselle kaikki isän ja äidin miespuoliset sukulaiset ovat setiä. Sana ”setä” ( θείος), ja ”täti” (θεία), on varattu vain sukulaisille, mutta tällä laajemmalla merkityksellä setiä ja tätejä onkin aikamoinen määrä. Samalla tavalla puhutaan serkuista: vaikka kyseessä olisi pikkuserkku, vasta tarkemman sukulaisuussuhteen selvityksen pyytäminen tarkentaa sellaisen pikkumaisen yksityiskohdan kuin onko kyseessä ”ykkös-kakkos- vai kolmosserkku”.

Apua tarvitsevaa sukulaista autetaan vaikka oman hyvinvoinnin kustannuksella. Puutarhan tuotokset jaetaan ilman muuta – jääkaapissani on kaks muovipussillista kesäkurpitsoja ja 15 pitkää kurkkua,  koska nyt on niitten aika. Jos kotona leivotaan, puolet viedään lähimpänä asuville sukulaisille tai naapureille. Jos joku perheenjäsenistä on päässyt työelämässä johtavaan asemaan, hän pyrkii kykynsä mukaan auttamaan kaukaistakin sukulaista työpaikan saannissa. Jos joku sukulaisista, olkoonpa vaikka pikkuserkun vaimo, sairastuu, häntä käyvät sairaalassa katsomassa kaikki kynnelle kykenevät kassissaan tuomisia potilaan piristykseksi.

Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, että kun Suomessa kansalaisen hyvinvoinnista huolehtii valtio, Kreikassa suku on se, joka holhoaa, hoitaa ja avustaa. Sosiaaliturva rajoittuu julkisen sairaalan pieniin lääkärimaksuihin, työttömyysturva (€360/kk), on työperäinen ja kestää korkeintaan vuoden – sekin vain silloin, jos on ollut työntekijänä viimeiset vuodet, pelkkä työtön työnhakija ei apua elämiseensä saa.
 Ansiosidonnaista työttömyysturvaa ei tunneta. Lapsilisä on €40/lapsi/kk ja sen saa täysimääräisenä, jos perheen vuositulot eivät ylitä €11 000. Muuten se laskee kolmanneksella tai kolmannekseen. Ensimmäisten 6kk:n lapsilisänkin saa takautuvasti vasta heinäkuussa veroilmoitusten jättämisen jälkeen.

Niin terveellinen kuin perhe- ja sukukeskeinen yhteiskunta onkin esimerkiksi lapsen kehityksen kannalta, nykypäivänä se on myös osoittanut heikkoutensa. Kun eläkkeet ja suomalaisittain pienet palkat ovat laskeneet 50%:lla (sanokoot Suomessa vieraillut pääministeri Samaras mitä muuta tahansa), myös tukea antavat sukulaiset ovat ahdingossa. Yli puolet hallituksen ja muitten tuulisella huipulla olevien tuoleissa istuu läheisiä tai kaukaisempia sukulaisia. Koko maan kivistä rekeä on vetänyt yli 60 vuoden ajan kaksi sukua: Karamanlis ja Papandreou.


Kuten Teemu Lehtinen kirjoituksessaan mainitsi, Kreikan valtion kansalaiset ovat täynnä yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä vain kahdessa tapauksessa: jalkapallo- ja koripallomaaotteluissa. Silloin liikututaan kyyneliin sinivalkolipun heijastuessa kasvoilta kansallishymniä laulaen. Muuten kreikkalaisiin on vaikea puhaltaa edes talkoohenkeä tai saada heidät toimimaan yhdessä luonnonsuojelun ja kierrätyksen puolesta. Kun maan johtajatkin laittavat energiaansa mieluummin puoluepoliittisiin kiistoihin kuin uhratakseen totuuden ja rehellisyyden alttarille korkean asemansa, miten tämän maan kansalaiset koskaan tulevat toimimaan kuin yksi suuri perhe yhteisen hyvän puolesta?



Mieheni täti