Parvekkeen kukat kertovat

Istuskelen  parvekkeella iltapäivän helteessä. Jääkylmää valkoviiniä olen taas kaatanut lasiin "virkistykseksi", kuuntelen kanarialintumme loputtoman innostunutta kujerrusta ja pulputusta. Se haastaa kaikki ympäröivien kerrostalojen kanarialinnut samaan konserttiin, kun ihmiset (paitsi minä) viettävät keskipäivän ansaittua lepohetkeä ruokailun jälkeen. Olo on raukea ja rento. Mielessä soi Janis Joplinin "Summertime", koska tämä olotila vastaa tismalleen laulun tunnelmaa ja sointeja. Olen parvekkeen varjoisessa nurkassa ja parvekkeemme purkkikukat kärvistelevät auringossa.

Annan katseeni harhailla, niinkuin vain viinin raukaisema katse voi - tätä voisi jopa kutsua sänkykamarikatseeksi - ja pysähdyn tarkastelemaan yksityiskohtia. Olen sydänjuuriani myöten luontoihminen ja olevinani huomannut, että iän karttuessa kerään ja hyväksyn ympärilleni asioita, jotka todella merkitsevät jotain. Näin myös parvekkeelleni valitsemillani kukilla on jollain tavalla symbolinen merkitys omaan elämänkaareeni ja sen kohokohtiin.


Verenpisara

Käydessäni aikaisemmin keväällä kaupungin puutarhamyymälässä silmiini sattui tuttu kasvi, ja pelmahdin yht´äkkiä vuosikymmeniä taaksepäin lapsuuteen. Isäni äidillä, joka asui viimeiset vuodet ennen kuolemaansa kotonamme, oli aina ollut verenpisara pienellä pöydällään ikkunan edessä. Sitä katselin intensiivisesti, kun istuimme pöydän ääressä ja hän kertoi menneistä vuosista ja isästäni pienenä poikana. Samoin äitini äidillä, ahkeralla maalaistalon emännällä, oli aina aikaa jutella hänelle niin tärkeistä kukista. Punamultaisen talon puutarhassa, kaikkein lähimpänä taloa, eivät pääosaa esittäneet perunat ja porkkanat (niitä oli kauempana pihaympäristössä), vaan omenapuut ja kukat : leijonankidat, tiikerililjat, syreenit, jasmiinit, erilaiset ruusut. Sisätiloissa sekä verannalla, porstuassa, että tupakeittiössä saivat pappan kyhäämillä puisilla hyllystöillä paikkansa särkynyt sydän, bougainville, fiikus, joulukaktus ja - verenpisara ! 

Näinpä minäkin nappasin oitis tuon omaan suomalaiseen identiteettiini ja menneisyyteeni kuuluvan kukan syliini, menin kassalle ja kysyin : "Mikäs tämä kukka mahtaa kreikaksi olla? "  "Fuksia, rouva, se on fuksia! " No niinpä tietysti. Kotoinen punavalkoinen verenpisarakin muuttuu eksoottiseksi ja tummanvioletiksi täällä Välimerellä.


Valkoinen ruusu

Kuvan  pienikukkainen ruusu on perua viime vuodelta, jolloin päätin "yllättää itseni" äitienpäivänä ostamalla tuon kauniin herkän kukan palkinnoksi kärsivällisyydestä kolmen poikani kasvattamisessa. Hyvä minä ! 

Ruusu kukki komeasti kesän aikana, mutta alkoi selvästi väsyä syksyyn mennessä. Talven tullessa se oli jo onnettoman näköinen, ja olin varma, että se teki kuolemaa, niinkuin kymmenet muut vaalimani purkkikukat vuosien aikana. Olin luullakseni hoitanut niitä aina liian hyvin, olin hukuttanut ne veteen kastelemalla niitä liian usein ja liian paljon. Katselin pientä kasvinrääpälettä, josta kukat olivat jo aikoja sitten kukkineet ja kuihtuneet, ja päätin antaa sen olla rauhassa talven. Niin tein. Joskus talvimyrskyjen jälkiä siivotessani juotin sille mukillisen vettä, siinä kaikki. Ajattelin : kuolkoon jos on kuollakseen! Jos se ei ole tarpeeksi vahva, saa mennäkin, muuttua mullaksi ! 

Keväällä, kun vaihdoin multia ja tarkastelin talven hengissä selvinneitä, näin, että se pahus oli kuin olikin nimenhuudossa mukana. Osat varsista olivat vielä vihreitä !!!  Leikata napsaisin ruskeat osat pois, parturoin tyngäksi. Kun se sai uutta multaa, aurinkoa ja säännöllistä maltillista kastelua taas kevään tullen, se alkoi kasvattaa uutta lehteä ja vihdoin : nuppuja ! 

Minä sohvafilosofina mietiskelin, että minun ruusuni oli vähän niinkuin rakkaussuhteet : mitä enemmän toista yritti miellyttää, olla aina saatavilla ja hoivaamassa, sitä varmemmin kohde tukahtui ja halusi pois. Kun sen taas jätti yksikseen oman onnensa nojaan, hymähteli vain ohimennen ja soi pieniä armopaloja, sitä innokkaammin se päätti roikkua mukana ja antaa parastaan. 

Hoh hoijaa tätä elämäni ruusutarhaa !! 


Mansikka

Lieneekö tarvetta lainkaan selitellä, minkä takia mansikka on suomalaiselle tärkeä ? 
Mansikka on - Suomi! Mansikka on - kesä !! Mansikka on se ainoa oikea kesän maku, varsinkin kun itse saa mansikkapuskasta siirtää lehtiä ylemmäs, niin, että näkee, onko siellä piilossa yhtään kypsää kirkkaanpunaista mansikkaa ja voi sitä sykähdyttävää tunnetta, kun sieltä loistaa suuuuuri täysin kypsä yksilö ! Ottaa siitä kiinni ja napsaista irti vihreä osa, suoristaa selkänsä ja laittaa marja kokonaan suuhun (vaikka se on aivan liian iso), ummistaa silmänsä ja aistia kesän kohokohta. 

Joku voi nyt sitten vilkuilla ylläolevaa kuvaa ja mietiskellä : "Ihan kiva , kyllä, mutta miten tämä kuva liittyy tarinaan? "  Noh, ostin ruokakaupasta pussilisen mansikansiemeniä ja kylvin ne - todella äärimmäistä kuriositeettia. Siemenet ovat itäneet, mutta joka aamu mennessäni vilkaisemaan niitä en voi olla kuvittelematta, miten ne yrittävät käyttää telepian voimaa ja huutaa äänettömästi : "Ei meidän kuulu olla täällä, tässä surkean pienessä keramiikkapurkissa !! Emme me ole rairuohoa ! Meidät täytyy harventaa ja laittaa isompiin purkkeihin ja mielellään, jos saamme pyytää, oikeaan peltoon !! Me tu-keh-dum-me. Juuremme ovat aivan lytyssä ja koko ajan pitään töniä toisten lehtiä kauemmas elintilan saamiseksi, vaadimme muutosta tilanteeseen ! "

Olisi pitänyt ostaa pari tainta valmiina, sanovat viisaammat, jos haluaa omana elinaikanaan maistaa marjojakin näistä kokeiluista. Katsotaan nyt, yksi kaunis päivä alan harvennushommiin, jos raaskin yhtään mansikkavauvaa yleensäkään napsaista pois... 

.... Ja kyllä vaan raskin ! Kumosin tämän purkin taimineen toukokuun lopulla pöydälle. Vieressä odottivat tyhjät pikkupurkit ja multapussi. Irrottelin ja soin pikku taimille helpotusta ahdinkoon. Kaikkein pienimmät ja heikoimmat heitin pois, mutta silti tuloksena oli kokonaista 36 itsenäistä kasvia. Ei tästä mihinkään pääse : Mansikkamaa on hankittava ja variksenpelätin kyhättävä !!! 

Tässä luonnollisestikin vain osa taimista, joita istutin 36 kpl 

jatkuu...