Tirisevä kuumuus

On keskipäivän jälkeinen tunti. On alkanut heinäkuun toinen viikko. Lämpöasteet lähentelevät päivittäin neljääkymmentä, ja elämänmeno tuntuu pysähtyneen tai ainakin hidastuneen monella kierroksella, kun tämä Välimeren auringossa kärvistelevä maa on saanut päälleen kuuman peiton. On vaikeaa, ellei mahdotonta, löytää kuvitteellisen paksun peiton reunaa niin, että sitä voisi vähän raottaa raikasta ilmaa varten.

Valmistelin makaroniruuan vuokaan, napsautin uunin päälle esilämmitystä varten, nappasin kouraani kylmän oluen ja pakenin parvekkeelle – sille varjoiselle puolelle taloa!

Sisällä ei tiedä, pitäisikö tehdä niin kuin kesällä tehdään: yhdentoista jälkeen päivällä suljetaan tummat ulkoluukut ikkunoiden eteen, jottei aurinko pääse turhaan lämmittämään huoneistoa. Ikkunatkin pitää sulkea, ettei kuuma ilma pääse sisälle toimittamaan samaa tehtävää. Toisaalta, nyt ulkona puhaltaa hempeä tuulenvire, ja tuntuisi houkuttelevalta avata kaikki luukut ja antaa sen puhdistaa koko kodin ilman, läpi huoneiston. Väärä ratkaisu kostautuisi illalla ja yöllä takuuvarmasti...

Parvekkeella aistin hennon tuulahduksen kasvoillani selvästi, koska poskeni, otsani ja kaulani ovat pieniä hikipisaroita täynnä. Ihon allakin tuntuu sykkivän kiivaasti, kuumuus tykyttää koko kehoa – ja minä sentään istun vain paikallani, liikutan vain sormiani kirjainten pulppuamiseen tarvittavan liikkeen verran.

Parvekkeen kukat pyrkivät selviytymään parhaansa mukaan ja onnistuvat siinä mikä paremmin, mikä huonommin riippuen siitä, miten lähellä ne ovat alkuperäistä synnyinilmastoaan.

Varjossa heiluva muratti näyttää nauttivan! Se tietää, mikä on homman nimi: istutaan, ollaan hiljaa, ei tuhlata energiaa kukintojen tekemiseen, tullaan toimeen ilman ylenpalttista kastelua, pidetään oksat ja lehdet tukevina kestämään kuiviakin kärvistelyjä.

Toiset kukat huutavat vilvoitusta, raikkautta, tasaista kosteutta, kuulautta – sula mahdottomuus on niille sitä tarjota!

Ja sitten on omenapuun taimi... Se sai jo aiemmin kiusakseen taudin, joka valkaisee sen lehdet niinkuin olisin perunajauhoa viskaissut niille. Ne käpristelevät, eivät voi hyvin.  Aurinko tuntuu löytävän sen ja pistelevän sitä terävillä tulipiikeillään minne tahansa koetankin sen paikkaa muuttaa. Koko ilmasto tuntuu huutavan sille: mene sinne mistä tulitkin! Sinun paikkasi on raparperien, mansikoiden ja viinimarjojen maassa! 

Meidän taloamme koristavat eri puolilla seinustaa pitkin nousevat viiniköynnökset, vuosikymmeniä vanhat ja paksurunkoiset. Ne päätyvät kerrostalomme katolle, jossa sitten antavat satoaan runsaasti ja josta vihreät ja tummanpunaiset rypäleet kerätään syömistä ja kotiviinin tekoa varten.

Köynnökset tekevät kiipeämisensä varrella "varkaita", pieniä sivuoksia, jotka yleensä katkaistaan jo alkuvaiheessa, jotteivät ne veisi turhaan voimaa itse kasvista.

Sain eräänä päivänä loistoajatuksen: annoin yhden näistä sivuoksista kasvaa, koska se sattui olemaan parvekkeemme kohdalla. Suostuttelin sitä seuraamaan parvekkeen kaidetta ja kas! näin meillä on ilmainen köynnökasvi kiemurtelemassa kaidetta pitkin. Se tuntuu kasvavan kymmenen senttiä päivässä, on selvästi kotonaan, vaikka sen tyvi on kolme kerrosta alaspäin sijaitsevalla maatasolla ja sitä harvoin kastellaan.

Raumalaisten "ol niingon gotonas" saa aivan uuden merkityksen, kun seuraa kuumuuteen tottuneiden kasvien kasvamista. 

Ruoka kuumaan uuniin kypsymään ja äkkiä takaisin parvekkeelle ! 

Kuuman kelin julistajat, laulukaskaat, sahaavat loputonta virttään ja saavat muistoja menneistä kesistä mieleen, jolloin teimme suomalaismatkailijoitten kanssa kävelyretkiä kreikkalaisessa luonnossa kaikkein kuumimpina kuukausina.

Oregano, timjami ja salvia tuoksuivat pienen Erikousa-saaren patikkapoluilla. Osoittelin kermes- ja piikkitammia, kistuslajikkeita, myrttipensaita ja loistokkaita kapriksen kukintoja luontorakkaille suomalaisille. Linnut olivat värisevässä auringonpaahteessa hiljentyneet samoin kuin kaikki saaren asukkaat, jotka olivat vetäytyneet sisätiloihinsa varjoon päästäkseen päivän tukahduttavimpien tuntien yli. Ulkona auringon alla olivat vain säksättävät kaskaat ja me suomalaiset!

Se oli sen ajan extreme-matkailua, jonka riemuvoitto patikoinnin päätteeksi oli hyvin ansaittu, yksinkertainen mutta maistuva lounas rantatavernassa, retsinaa kyytipoikana! Venematkalla takaisin Kosin saarelle oli nautinto katsella hikisiä, hieman auringonpolttamia mutta hymyileviä lomalaisia. He olivat saaneet retkimaksulleen täyden vastineen ! 

Kaikki tämä kiitos Kreikan tirisevän kuuman auringon! 

Lähikuva laulukaskaasta