Yhä useampi täällä Kreikassa asuva suomalaisäiti on tehnyt ainoan jäljelläolevan ratkaisun: muuttanut perheensä kanssa Suomeen, kun perhe ei yksinkertaisesti pysyisi hengissä enää tulojen niukkuuden vuoksi. Kreikassa kun valtio ei tue varatonta millään tavalla - tarkoitan lähinnä toimeentulotuen ja erilaisten tukien puuttumista. Ei ole "sossun kassaa", minne mennä selittämään varattomuuttaan ja tarpeitaan! Lapsilisä kolmesta alaikäisestä lapsesta on €264 ja se maksetaan joka toinen kuukausi. Vastaava summa suurperheelliselle (eli väh. 4 lapsen perheelle) on huimat €350 !! Työttömyyskorvausta maksetaan korkeintaan vuodeksi ja sen suuruus on runsaat €200. Köyhyysraja Kreikassa on €7 000/v ja veroa kuitenkin maksetaan € 5 000:n tuloista. Silti on vaikeata löytää tuote, joka olisi Kreikassa halvempaa kuin Suomessa (oliiviöljyä ja viintä lukuunottamatta). Esimerkit maastamuuton ja paluumuuton syistä jatkuisivat loputtomiin...
Erään läheisen, hyvän ystävän viimeaikainen ratkaisu Suomeen paluusta on koskettanut meitä kaikkia kreikansuomalaisia, ja se on kirvoittanut vakavia, pohdiskelevia keskusteluja ei pelkästään ratkaisun tuomista konkreettisista ongelmista paluumuuttajan arjessa ja sopeutumisessa vaan myös elinpaikan valinnasta yleensä.
Koska meitä ihmisiä on moneksi, en seuraavassa pähkäilyssä pyri yleistämään ajatuksiani kaikille sopiviksi, ainoastaan puhun siitä, mitä ajatuksia itselleni, Lennu Lepakolle, lamakauden lusmuilijalle ja sohvafilosofille, tämä kaikki liikehdintä on synnyttänyt.
Miten sitä ajattelee niin usein, että "elämä on jossain
muualla"? Itse olen
mukautujatyyppi, sopeutuja, ja mottonani on koko elämäni ollut "siellä,
missä itse olen, on kotini" . Tämä ideologia toteutui kirjaimellisesti
niinä seitsemänä vuotena, jolloin työskentelin matkaoppaana sopeutuen
Kreikkaan, Portugaliin, Kanarian saarille, Espanjan mantereelle, Barbadokselle, Jamaikalle, jne.... Piti olla parissa viikossa
asiantuntija, neuvoa muita ja kertoa maan kulttuurista, historiasta ja
kielestä. Sopeutuminen ja sulautuminen oli elämääni! Silloin tuntui, että
missä vaan maailman kolkassa olisinkin, pärjäisin, koska osaisin rakentaa ne
itselleni välttämättömät ja tärkeät elämän rakennuspalikat niin, että tuntisin
olevani kotonani - ympäristöstä, ilmastosta, kielestä välittämättä.
Kotiutumisessa on toinenkin puoli, kääntöpuoli: jossain maailman kolkassa on juuri sellainen paikka, maa, kaupunki, kylä, joka vastaa täydellisesti omaa identiteettiä. Onko tämä pelkästään toive, illuusio oman minän ja persoonallisuuden Shangri-La´sta, jonne ei tarvitse erityisesti yrittää sopeutua? Se tuntuisi alusta alkaen paikalta, josta ei tarvitse haikailla pois, jossa ei tarvitse tuntea, että "jossain muualla tapahtuu nyt paljon enemmän". Riippuu tietysti ihmisestä itsestään, mihin asioihin elämässään on tyytyväinen, mitkä ovat niitä tärkeimpiä asioita, jotka antavat raamit onnelliselle elämälle. Kun kaikki osatekijät ovat hyvin omilla paikoillaan, silloin voi istahtaa nojatuoliinsa, huoahtaa rentoutuneena ja katsella ympärilleen ajatellen : "SE ON TÄSSÄ!"
Ennen kuin tämä auvoinen tilanne loksahtaa omalle kohdalle, mikä estää kokeilemasta, vaihtamasta paikkaa, tekemään suuriakin muutoksia elämään sen saavuttamiseksi? - edellyttäen tietysti, että muut oman elämän osatekijät sitä suosivat (mahd. elämänkumppani, lapset, työtilanteet yms.) Jokainen ihminen on itse vastuussa omasta onnestaan, jokainen tekee itse oman elämänsä sen näköiseksi, että se tuntuu omalta. Koska kuitenkin harva meistä on aivan yksinään liikenteessä aikuiselämän valtateillä; pitää osata sopeutua, myöntyä ja luovuttaa edes pieniä palstoja Shangri-La´sta muiden käyttöön. Itselle läheisten ihmisten hyvinvointi on myös osa omaa onneamme. Mielestäni kuitenkin tärkein ohje on se, ettei muutoksia saa pelätä ! Ne antavat aina mahdollisuuden uuteen, tuoreeseen näkymään ja vähintään selkeämmän kartan omaan unelmien asuinpaikkaan ja elämäntyyliin. Jotain jää taakse, mutta edessä voi olla kaksin verroin mieluisampaa! Ja sitähän ei tiedä, jollei repäise itseään tutuista raameista irti kaiken uhallakin. Sittenpähän sekin on nähty.
Surkein vanhuudenkuva, jonka itselleni voin maalata, on se, että kiikkustelen keinutuolissa mummonkääppänänä haikaillen kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita eteeni on tuotu, suorastaan viskattu, ja joihin itselläni ei ole ollut tarpeeksi rohkeutta tarttua!! En koskaan saanut tietää MITÄ JOS... !
Suurempaa katkeruutta ja katumusta ei ole olemassa kuin hyväksi käyttämättömät mahdollisuudet aukaista elämän ovia .
Edit: Vuoden 2013:n alusta lapsilisä on €40/lapsi/kk, jos tulot eivät ylitä €11 000/v. Jos vuositulot ovat enintään €21 000, summasta saa 70% ja niin edelleen. Lisäksi nämä kuukausimaksut saadaan takautuvasti vasta vuoden veroilmoituksen teon jälkeen, heinäkuussa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana lapsistahan kuluja ei ole...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti