Paluumuuton kynnyksellä

(teksti on julkaistu kreikansuomalaisten KasKas-lehdessä 16.4. 2013)

”Nyt kyllä otetaan paperi ja kynä, ja laitetaan kaikki ylös!” ilmoitin päättävästi miehelleni vuosi sitten. Tuntui, että menot peittosivat tulot mennen tullen.

Emme olleet kuluttaneet koskaan ylellisyyksiin rahaa, mutta tietokoneen, auton ja muut perustarvikkeet olimme hankkineet. Lapset olivat saaneet himoitsemiaan tavaroita harvoin, pitkän neuvottelun tuloksena.

Rahatilanteemme näytti kuitenkin selkeästi, että olennaisimpiakin menoja oli jätettävä pois selviytyäksemme.

Ensimmäisen kerran elämässäni jouduin pyytämään vanhemmiltani rahaa. He suostuivat avustamaan meitä kuukausittaisella summalla ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Appeni maksaa pienestä eläkkeestään sähkölaskumme. Huoneistomme on onneksi hänen aikoinaan rakennuttamassaan talossa, joten vuokrakuluja meillä ei ole. Tunne, että näin yli viisikymppisinä pärjäämme ainoastaan vanhempiemme raha-avustuksella, on sanoinkuvaamattoman turhauttava, nöyryyttävä ja väärin!

Kioskissa työskentelevän mieheni tulot laskivat merkittävästi arvonlisäveron nousun jälkeen. Itse valmistuin aikanaan kielten maisteriksi, mutta ensimmäisen lapsen synnyttyä olen ollut kotiäiti. Päätös oli kristallinkirkas. Se perustui yhteen ainoaan muistikuvaan : oma äitini hääräilemässä keittiössä lauantaisin koulusta palatessani (elettiin 60-lukua ja koulua käytiin kuutena päivänä viikossa). Saman tunteen halusin suoda lapsilleni, joita siunaantuikin kaikkiaan kolme.

Kesän 2012 jälkeen päätin, että nyt, kun lapset ovat jo 14-11- ja 8-vuotiaita, he pärjäävät ilman äitiäkin. Aloin etsiä töitä, mutta niitä ei yksinkertaisesti löytynyt! Kaikkialla supistettiin vain henkilöstöä. Kiersin kuudessatoista kielikoulussa. Olin valmistanut aineistoa  kreikkalaisille englannin lausumisesta, mutta materiaalini oli kuulemma liian spesiaalista.

Lisää työttömyyttä, korkeampia veroja... Me kaikki Kreikassa asuvat tunnemme asioiden kulun.

Näin ollen monille perheille jää ainoaksi vaihtoehdoksi maastamuutto. Niin myös meille.

Vaikeuksista uskallukseen

Mieheni heitti ilmaan ajatuksen Suomeen muutosta vuosi sitten, vaikka hän on meistä viidestä se, jolle lähtö Kreikasta tulee olemaan vaikein. Hän näki kuitenkin lähitulevaisuuteen sen verran selkeästi, että ymmärsi suurten vaikeuksien olevan edessä. Asia, joka yhdisti pohdintοjamme eniten, oli lasten tulevaisuus. Näissä olosuhteissa meillä ei olisi toivoa antaa heille koulutusmahdollisuuksia. Kyllähän me, elämän konkarit, voisimme kahdestaan lähteä vaikka turismista elävälle saarelle ja pärjätä hyvinkin, mutta loppupeleissä lasten tulevaisuus koululaisina, opiskelijoina ja unelmansa toteutettavina kansalaisina oli ratkaisevin syy muuttosuunnitelmiimme.

Kuluneen vuoden aikana kuvitteellinen puntari on heilunut puoleen ja toiseen.

Suomeen ei muuteta sillä mielellä, että ”katsotaan nyt, tullaan sitten takaisin, jos pääsemme jaloillemme”. Sinne pitää mennä ja perustaa uusi elämä alusta alkaen. Koti ja huonekalut jäävät tänne. Auton voisin ajaa lastattuna halki Euroopan. Sitä tarvittaisiin Suomessa pitkien välimatkojen takia. Paperiasiat pitää myös hoitaa kuntoon. Kreikassa olen suosiolla jättänyt virallisten asioiden hoidon miehelleni muutaman kokemani mielipahan jälkeen. Suomessa on sitten minun vuoroni hoitaa virastokäynnit.

Tulen kyllä pärjäämään! Onhan minulla vanhan kunnon maisterin paperit. Saatan olla vaihteeksi se, joka tuo perheelle leivän pöytään. Ja onhan Suomi kotimaani.  Tunnen sen paremmin kuin minkään muun maailman kolkan. Kielelliset ilmaisuni saattavat olla 80-luvun perua, joten selitykset pitää hakea ”pissiksille” Wikipediasta. Olen myös  tottunut Kreikassa rennompaan elämäntyyliin ja käpertynyt suvun isoon turvalliseen syliin, mutta vaikka alkukangerteluja voi olla luvassa, sitä tietää solahtavansa takaisin suomalaisuuteen. Ennemmin tai myöhemmin.

Joskus vannoin mielessäni (nuorena, ehdottomampana), etten koskaan veisi kreikkalaista miestä Suomeen asumaan. Sehän näivettyisi siellä kuin kukka ilman vettä! Ei olisi kahviloita, ei ikuista pientä puheensorinaa, leppoisaa sosiaalisuutta ja  joustavuutta. Sen sijaan olisi huoneisto, televisio, tietokone ja itse hankitut harrastusmahdollisuudet. Aikarajoitusten ja sääntöjen tiivis viidakko.

Tämän kaiken mieheni on ymmärtänyt ja se häntä öisin nyt valvottaakin.

Hänen pitää jättää taakseen yli 80-vuotias sairas isä tietämättä näkeekö häntä enää koskaan. Sisaret perheineen, serkut, pikkuserkut, tädit ja sedätkin on jätettävä. Tuttu kulttuuri ja kieli, ainoa jolla tietää tulevansa kunnolla ymmärretyksi, nekin on jätettävä. Mieheni on katkera kotimaataan kohtaan. Hän ilmoitti, että jos meillä on joskus mahdollisuus lomailla, Kreikkaan hän ei rahojaan toisi. Kreikka pakotti hänet lähtemään perheinensä pois. Maa ei pitänyt huolta kansalaisistaan. Muistutin, että lasten juurethan ovat täällä ja heillä on oikeus... ” Niin tietenkin, mutta tällä hetkellä olen tätä mieltä ”, mieheni sanoi.

Isälleni ihmettelin eräänä päivänä, miten monet suomalaislapset tuntuvat olevan kouluissa niin hukassa. Lehtien yms. perusteella he voivat todella huonosti ja purkavat olonsa opettajiin ja toisiin oppilaisiin kiusaamalla ja häiriköimällä. Kerroin, miten minä täällä kotikaupungissani Agriniossa en koskaan epäröi kysyä kelloa tai tietä nuorisoporukalta. Nuoret ovat aina kohteliaita ja teitittelevät.Isäni keskeytti minut: ”Mainitsit juuri avainsanan, Perhe!” Nykyajan suomalaisperheet ovat keskimäärin hyvin rikkonaisia, hän kertoi, ja lapset heijastavat turvallisuuden puutettaan eri tavoin. Miten omat lapseni säilyvät Suomessa fiksuina, kohteliaina ja avoimina, jos koulussa esiintyy paljon kiusaamista ja sellaista kovuutta, johon he eivät ole tottuneet? He saattavat kokea syrjintää, kiusaamista ja suoranaista rasismia. Miten he sen kestävät?

Nämä saattavat olla kohtuuttomia pelkoja, mutta huoli lapsista menee kaiken edelle.

Pohdintojen ja pelkojeni jälkeen ainoaksi mahdollisuudeksi tuntuu silti jäävän paluumuutto. Kun ratkaisun on tehnyt itselleen selväksi, on aika alkaa pedata patjaa positiivisilla, toivekkailla ajatuksilla uudesta elämästä. Sellaiselle patjalle on hyvä istahtaa perheensä kanssa.

Itselleni Suomi antaa vihdoin mahdollisuuden käyttää koulutustani mielekkääseen työhön, jopa koulututtautua uudelleen. Saan olla lähellä ikääntyviä vanhempiani ja nauttia heidän seurastaan enemmän kuin koskaan. Miehelleni saattaa löytyä aivan uusia työnäkymiä ja suunnitelmia asiantuntijoiden avulla. Lapsille avautuu mahdollisuus parantaa suomen kieltä ja päästä mukaan yksilölliseen, tukea antavaan koulunkäyntiin. Myöhemmin runsaaseen koulutusvalikoimaan, mieltymystensä mukaan, riippumatta vanhempien tuloista. Lopulta he voivat valmistua haluamaansa ammattiin.

Ja kukaties, palata joskus tervehtyneeseen Kreikkaan! 

EDIT: Taloutemme kaatumisen yksittäinen suurin syy oli se, että kioskien tärkeimpien tulonlähteitten, tupakkatuotteiden ja puhelinkorttien, verotus muuttui niin, että kun ennen myyjän käteen jäi niistä 10%, uudistuksen jälkeen määrä oli vain 3%. 

Vasemmalla mieheni ja hänen isänsä,  sitten pojat ja minä suu vinksallaan...