Naksnaks - naksnaks ....Kuoleman uusimmat uutiset

Tänä vuonna lokakuukin on vielä niin lämmin, että öisin on pakko pitää ikkunoita ja parvekkeitten liukuovia puolisen metriä raollaan, jotta uni saisi otteen ilman hikipisaroita. Samoin aamiaisen teko sujuu pienen tuulenvireen leyhytellessä kevyen yöpaidan helmoja. Olen tottunut siihen, että yli puolet vuodesta kaikki kadun ja naapuritalojen äänet kulkeutuvat omaan kotiin avoinaisten ikkunoiden kautta, eivätkä ne ole enää vuosiin häirinneet – päinvastoin !! Kylmimpinä ja sateisimpina aikoina ikkunoitten ollessa suljettuina olo tuntuu ....miten sen sanoisi... umpsulkkeselt´ ! Ahtaalta, umpinaiselta, tunkkaiselta (suom. huom.).

Joskus aamuvarhaisina tunteina, kun on vielä säkkipimeää tai aamu aikeissa sarastaa, unen läpi saattaa kuulua hiljaisuudessa kaikuva, terävä ja päättäväinen  ”naksnaks – naksnaks – naksnaks ”... Sille on täällä muodostunut aivan oma mielleyhtymänsä, jolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen käytännön kanssa. Jos naksunta kuuluu aamun jo valjettua ja päivän arkisten äänien voimistuttua, se kuitenkin pysähdyttää kesken askareita ja saa aikaan impulssinomaisen halun juosta katsomaan lähintä risteyksessä olevaa puhelinpylvästä, lukemaan siihen niitattu uusin ilmoitus. ”Kukahan nyt on kuollut? Olisikohan kukaan miehen sukulaisista tai yhteisistä tuttavistamme?”

Kun kuolema niittää kreikkalaista satoa, hautajaiset toimitetaan välittömästi seuraavana päivänä, ennen auringonlaskua. Se tuntuu olevan täällä ainoa tapahtuma, jota byrokratia ei hidasta ! Kuolemaa seuraavat tunnit ovat täynnä pyörremyrskyn kaltaista toimintaa, koska koti pitää puhdistaa lattiasta kattoon vastaanottamaan surevia sukulaisia ja itse vainajaa arkussaan. Pitää soittaa tieto sukulaisille.  Pitää nopeasti sopia, kuka valmistaa tai mistä haetaan ruuat ja juomat, kuka laittaa kahvia ja tarjoilee ruumiinvalvojaisten aikana. Kaikki tämä hoituu tehokkaasti sukulais-ja tuttavaperheitten, yleensä naisten, yhteisellä ponnistuksella ja näin lähisukulaisilla on mahdollisuus antaa rakkaan ihmisen kuoleman hiipiä polttavan kivuliaasti tietoisuuteen...  Hautaustoimistoilla on ensisijainen tehtävä hoitaa heti paperiasiat kuntoon, valmistaa vainaja arkkuun, koristella arkku kukilla - ja painaa iso kasa kuolinilmoituksia, kuljettaa niitä skootterilla ympäri kaupunkia ja niitata ne puhelinpylväisiin toisten vastaavien päälle mahdollisimman pian kuolemasta, jotta tieto kulkisi ja väki voisi valmistautua hautajaisiin. Kun kuoleman aikaisempia uutisia on kerääntynyt paksuhko kattaus pylvääseen, tuorein niittaaja saattaa repiä vanhempia pois : nämä ihmiset on jo kuopattu ja surtu, on aika uusimmille plakaateille.

 Naksnaks-naksnaks-naksnaks...

On hyvin tyypillinen näky kaupungilla, että kumara vanhus lukee tarkasti kuoleman pylvään uutisia. On myös pysähdyttävää kuvitella, mitä hänen mielessään liikkuu : ehkä toive siitä, että kenenkään tutun nimeä ei tällä kertaa ilmoituksista löytyisi, ehkä tutunkuuloisen nimen löytäminen ja asian tarkastaminen toiselta vanhukselta, joka saattaa lukea pylvästä vastakkaiselta puolelta. Kenenkä puoliso, mitä sukua ja mistä lähtöisin ja mihin mahtoi kuolla ? Vääjäämätön kylmä värähdys siitä, että omakin nimi näihin pylväisiin joskus ilmaantuu...

Naksnaks – naksnaks – naksnaks....

Eräänä keväänä huomiotani ei saanut naksuvat niittaukset, vaan vastapäätä kotiani oleva surutapahtuman näyttämö. Siellä perheen isä ja poika , n. 50 ja 30-vuotiaat, olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa pohjoisen matkallaan. Uhrit ja arkut olivat olleet kotona ja ihmisiä oli kymmeniä ellei satoja kodin ulkopuolella. Ruumisautot odottivat kuljetettavia heidän viimeiselle matkalleen hautausmaalle. Ensin ulos tuotiin perheen isä. Arkun kansi pidettiin avoinna matkan alkuun asti sen muutaman kymmentä metriä niinkuin tapana on. Surun raskas ilmapiiri laskeutui koko ympäristöön, liikenne, kävelijät, kaikki liikkuva pysähtyi. Seurasin tapahtumia keittiöni avoimesta ikkunasta. Nyyhkiminen taukosi hetkeksi alkaakseen uudelleen tuskaisten spontaanien huutojen kera, kun perheen poika tuotiin ulos. Turha mainitakaan, että minä itkin vuolaasti siinä vaiheessa...

Mieheni mainitsi kerran, että me kreikkalaiset pidämme tiiviisti yhtä juhlissa, mutta olemme moninkertaisesti tiiviimmin toistemme tukena, kun on surun aika. Kuolema on ja tulee aina olemaan luonnollinen tapahtuma elämän kiertokulussa, mutta yhtälailla se joka kerta tuntuu äärimmäisen epäreilulta, väärältä ja lohduttomalta, mutta varmasti helpommalta kohdata tiiviissä yhteisössä kuin yksin.

Kuvassa kuoleman muistopäivän ilmoituksia