Silkkimattoja ja napanuoria

Vein tänä aamuna 14-vuotiaan esikoispoikani retkipysäkille. 

Hän oli lähdössä kolmen päivän matkalle toisella puolella Kreikkaa pidettäville koulukuorojen festivaaleille, jonne hän jo vuosi sitten pääsi musiikkikoulunsa kuoron jäsenenä, ensimmäiselle monen vuorokauden kestävälle matkalle ilman vanhempiaan.

Tälläkin kertaa matkaa edelsivät tietysti minun neuvoni. Olenhan itseäni varten pakannut matkalaukkuja kymmeniä kertoja kuukauden, vuoden tai vuosien matkoja varten. Muistutin häntä siitä, miten pitää mielessään kuvitella aamuheräämisensä ja kaikki ne asiat ja tavarat, joita tulee tarvitsemaan aamutoimiinsa, pukeutumiseensa ulkona ja sisällä, yleensä päivän aikana aina nukkumaanmenoonsa asti. On hyvä muistella edellistä matkakertaa, mitä silloin jäi kaipaamaan linja-automatkalla tai koko oleskelun aikana. 

Kaikki tällä tavalla mieleen juolahtaneet esineet pitää koota yhteen paikkaan edellisen päivän aikana, illalla pakata laukku ja aamulla vielä laittaa mukaan hammasharja ja muut, joita on tarvinnut aamutoimissaan. 

Koko tätä toimenpidettä vahdin ja valvoin kuin haukka, tarkistin aina välillä asioitten kulun, otin pojan mukaan kauppaan valitsemaan itse haluamansa matkaeväät, jotka loppujen lopuksi olivat puolet siitä, mitä viime matkalle olin hänelle ympännyt taskuihin ja pusseihin. Hän kertoi minulle jälkeenpäin, että olo oli silloin ollut kuin ikuiseen talveen matkustavalla hamsterilla: suolaista ja makeaa, juotavaa ja karamelleja koko bussijoukon tarpeisiin. 

Äiti on äiti on äiti. Jospa lapselle tulee kuitenkin nälkä matkan aikana? Jospa hänen alkaa tehdä mieli jotain makeaa välillä? Mitä jos jano yllättää enemmän kuin on luullut? Luultavasti yllättikin, jos kaikki mukaan laittamani pöperöt söi ...

Löysin itsestäni hanhiemon, joka yrittää eliminoida kaikki mahdolliset vastoinkäymiset, unohtamiset ja yllätykset pois lapsensa kokemuksista. Sitä sanotaan myös ylihuolehtimiseksi, jota en mielelläni itsessäni myönnä. Ilmeisesti haluan, että lapseni elämässä menisi kaikki niinkuin silkkimatolla ratsastaen tuulten halki ilman ainoataan ilmakuoppaa, koska itse tiedän jo, että ne ilmakuopat saattavat humauttaa joskus koko liitelijän mattoinensa päivinensä maahan rysäyksellä.

Yksi lukemistani - ja usein lainaamistani - viisauksista sanoo, että vanhempien tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Oletan tämän tarkoittavan lähinnä oman elämän hallintaa kokemuksen ja erehtymisen kautta ja sen myötä voimistunutta itsetuntoa ja -varmuutta. Liian valmiiksipureskelluilla toimintamalleilla ja ohjeilla ei niitä saavuteta. 

Poika valitsi pienen käsimatkatavarapakaasin kokoisen matkalaukun ja siitäkin tuli kevyt ja siihen jäi tyhjää tilaa, koska hän karsi osan neuvomistani "mitä jos..." - tarvikkeista. Yhdet vaatteet päälle ja pari kevyintä vaihtovaatetta. 

Häntä kuljettaessani tapaamispaikalle kävin mielessäni asioita, joita ehkä vielä pitäisi muistaa sanoa. Poika kuikuili innokkaana, joko linja-autoa ja kavereita näkyi. Kun saavuimme toisten luo, hän jo malttamattomana hapuili ovea auki ja huudahti : "Hei, tuolla on Jorgos! "  "Eikös sitä lähtösuukkoa saakaan? " ehdin sanomaan, ja vastaanotin hätäisen poskimuiskun, heihein ja hän lähti. Ja tulee takaisin muutaman päivän kuluttua. 

Napanuora alkaa rispaantua, ja niin sen pitää mennäkin. Miksi sitten silmät kostuvat kun tätä kirjoitan?

Poika katselemassa minne tie vie mutkan takana.