Värikäs elämäni

Elämäni on ollut värikästä, kyllä, mutta en millään muotoa halua lähteä seikkaperäisesti kertomaan kaukaisista matkoista merten toiselle puolelle, tällä kertaa (matkapäiväkirjani seuraavat myöhemmin), vaan haluan kertoa oivaltaneeni jo vuosikymmeniä sitten, että elämäni EI ole milloinkaan ollut mustavalkoista!

Asioitten ja ajatusten jakaminen ronskisti, itsestäänselvästi ja terävästi "joko-tai" -luokittelulla ei todellakaan ole ollut vaihtoehtonani, kun olen pohdiskellut elämää ja oman itseni osaa siinä, yrittänyt löytää se Oikea Minä ja se, mitä tämä Oikea Minä itse asiassa haluaa elämältä. Mihin vain asiaan olenkin vuosien varrella yrittänyt saada selkeän ratkaisun, vaihtoehtoja on tuntunut olevan tuhansia, koska en ole koskaan nähnyt asioita tai ihmisiä mustavalkoisesti. Näin on ollut pakko luottaa lopulta intuitioon.

Joillekin ihmisille on kadehdittavan helppoa oitis määritellä mielipiteensä: se joko on tai ei ole jotain. Se on joko hyvä tai huono, kaunis tai ruma, helppo tai vaikea! Heidän elämänsä on täynnä periaatteita, joista ei tingitä! Jos ei muuten niin periaatteen vuoksi! Yksinkertaista kun sen osaa. He tietävät välittömästi, mitä mieltä ovat asiasta kuin asiasta, mikä ei itsessään tietysti ole huono juttu varsinkaan, jos se tarkoittaa, että he ovat tutustuneet itseensä ja löytäneet persoonansa ja mieltymyksensä.

Mustavalkoisuus on tuki ja turva, koska silloin ei tarvitse ruveta pohtimaan mahdollisten harmaan sävyjen olemassaoloa tai jopa – hui kauhistus! – muita värejä. Tukeva ja tukevien mielipiteitten maaperä alkaa rakoilla, jos päästää ajatuksiinsa muitakin vaihtoehtoja mahdollisina oikeina vastauksina. Varsinainen kammotusvisio mustavalkoihmiselle on hitaasti päästää tajuntaan kaikkien niitten pienten osatekijöitten yhdistelmät, joita alkaa silloin syntyä: Niitähän on lukematon määrä, herra nähköön! Jaa, ettei olekaan vaan miehisiä miehiä ja naisellisia naisia???? Että meissä kaikissa on sekä feminiinisiä että maskuliinisia puolia ja piirteitä??? Ei minussa ainakaan!!

Harmaan eri sävyjen, ja sen jälkeen muidenkin värien, päästäminen omaan ajatusmaailmaan on pyörryttävän pelottavaa, mutta niin huimaavan - vapauttavaa! Ei tarvitsekaan enää noudattaa tiettyjä käyttäytymismalleja, koska luulee niitä ainoiksi oikeiksi vain sen takia, että "niin on aina pruukattu". Voi vihdoinkin soveltaa tapoja ja tottumuksia siihen Omaan Minään ja sen perimmäisiin mieltymyksiin niin, että oman elämän tekemisistä tulee Minun omia asioitani - ei matkittuja, ei opittuja, ei mustavalkoisia millään tavalla. Niissä saa olla kaikki sateenkaaren värit, jos se tuntuu itsestä parhaimmalta.

Nyt joku jämptin ajatusmaailman omaava henkilö saattaa kutsua värien kyllästämää ihmistä selkärangattomaksi ameebaksi, joka ei tiedä mitä haluaa, jolla ei ole omaa selkeää mielipidettä asioista (eli ei siis tunne itseään) eikä kunnon periaatteita. Hänellä ei ole - sanonko, en sano, sanonko..munaa! Kaikki käy. Ja toisaalta ja toisaalta. Ja ei se nyt ole niin yksinkertaista, jos sitä ajattelee muiltakin kanteilta...  Painan pääni ja tunnistan kaikki nämä piirteet itsessäni..hmpf... MUTTA!  On niin monia tapoja elää oikein tätä elämää!! Mikä joku toinen ihminen on sanomaan toiselle, miten kuuluisi elää oikein, jotta tämä olisi onnellinen? Jokaisella on oikeus, itse asiassa velvollisuus, muokata oma elämänsä juuri sellaiseksi, joka tekee juuri hänestä onnellisen.

Olen mielestäni hyvin vapaamielinen asiassa kuin asiassa - täynnä mielen värejä, jos haluatte sen sanoa niin - ja toistellut mantran tavoin ajatelmaani: "Kaikki on sallittua oman hyvän olon tuomiseen, niin kauan kun ei loukkaa toista". Tähän sisältyvät kaikki elämän osa-alueet: uskonnot, mielipiteet, seksuaaliset suuntautumiset, tavat ja tottumukset, kaikkien aistien nautinnot sen tuhansissa eri muodoissa.

Elä ja anna toistenkin elää! Anna kaikkien kukkien kukkia!

Onpa onnenpotkaus, etten elänyt 60-luvun lopulla Amerikassa hippiliikkeen aikana. Onnenpotkaus lähinnä vanhemmilleni, sillä takuuvarmasti kiertelisin vieläkin Woodstockin nurmikkoa (lue:mutapeltoa) laskeskelemassa ruohonkorsia, etu-ja keskisormet V-tyyliin asetettuina: LOVE AND PEACE, MAN!


EDIT 14.7. 2012 

Lukiessani 5.7. ilmestynyttä Annaa, huomasin, miten kehitysministeri Heidi Hautala oli samoilla linjoilla: " Kavahdan ideologisuutta ja yritän välttää oikeassa olemista. Ihmiset, jotka ovat keksineet totuuden, ovat usein äärimmäisen vaikeita yhteistyökumppaneita. Ja vain yhteistyöllä saadaan jotain aikaiseksi. Tämä ei ole periaatteettomuutta vaan sitä, että näkee, että asiat eivät ole mustavalkoisia. " 

photo by Hippie Peace Freaks (Facebook)

Parvekkeen kukat kertovat

Istuskelen  parvekkeella iltapäivän helteessä. Jääkylmää valkoviiniä olen taas kaatanut lasiin "virkistykseksi", kuuntelen kanarialintumme loputtoman innostunutta kujerrusta ja pulputusta. Se haastaa kaikki ympäröivien kerrostalojen kanarialinnut samaan konserttiin, kun ihmiset (paitsi minä) viettävät keskipäivän ansaittua lepohetkeä ruokailun jälkeen. Olo on raukea ja rento. Mielessä soi Janis Joplinin "Summertime", koska tämä olotila vastaa tismalleen laulun tunnelmaa ja sointeja. Olen parvekkeen varjoisessa nurkassa ja parvekkeemme purkkikukat kärvistelevät auringossa.

Annan katseeni harhailla, niinkuin vain viinin raukaisema katse voi - tätä voisi jopa kutsua sänkykamarikatseeksi - ja pysähdyn tarkastelemaan yksityiskohtia. Olen sydänjuuriani myöten luontoihminen ja olevinani huomannut, että iän karttuessa kerään ja hyväksyn ympärilleni asioita, jotka todella merkitsevät jotain. Näin myös parvekkeelleni valitsemillani kukilla on jollain tavalla symbolinen merkitys omaan elämänkaareeni ja sen kohokohtiin.


Verenpisara

Käydessäni aikaisemmin keväällä kaupungin puutarhamyymälässä silmiini sattui tuttu kasvi, ja pelmahdin yht´äkkiä vuosikymmeniä taaksepäin lapsuuteen. Isäni äidillä, joka asui viimeiset vuodet ennen kuolemaansa kotonamme, oli aina ollut verenpisara pienellä pöydällään ikkunan edessä. Sitä katselin intensiivisesti, kun istuimme pöydän ääressä ja hän kertoi menneistä vuosista ja isästäni pienenä poikana. Samoin äitini äidillä, ahkeralla maalaistalon emännällä, oli aina aikaa jutella hänelle niin tärkeistä kukista. Punamultaisen talon puutarhassa, kaikkein lähimpänä taloa, eivät pääosaa esittäneet perunat ja porkkanat (niitä oli kauempana pihaympäristössä), vaan omenapuut ja kukat : leijonankidat, tiikerililjat, syreenit, jasmiinit, erilaiset ruusut. Sisätiloissa sekä verannalla, porstuassa, että tupakeittiössä saivat pappan kyhäämillä puisilla hyllystöillä paikkansa särkynyt sydän, bougainville, fiikus, joulukaktus ja - verenpisara ! 

Näinpä minäkin nappasin oitis tuon omaan suomalaiseen identiteettiini ja menneisyyteeni kuuluvan kukan syliini, menin kassalle ja kysyin : "Mikäs tämä kukka mahtaa kreikaksi olla? "  "Fuksia, rouva, se on fuksia! " No niinpä tietysti. Kotoinen punavalkoinen verenpisarakin muuttuu eksoottiseksi ja tummanvioletiksi täällä Välimerellä.


Valkoinen ruusu

Kuvan  pienikukkainen ruusu on perua viime vuodelta, jolloin päätin "yllättää itseni" äitienpäivänä ostamalla tuon kauniin herkän kukan palkinnoksi kärsivällisyydestä kolmen poikani kasvattamisessa. Hyvä minä ! 

Ruusu kukki komeasti kesän aikana, mutta alkoi selvästi väsyä syksyyn mennessä. Talven tullessa se oli jo onnettoman näköinen, ja olin varma, että se teki kuolemaa, niinkuin kymmenet muut vaalimani purkkikukat vuosien aikana. Olin luullakseni hoitanut niitä aina liian hyvin, olin hukuttanut ne veteen kastelemalla niitä liian usein ja liian paljon. Katselin pientä kasvinrääpälettä, josta kukat olivat jo aikoja sitten kukkineet ja kuihtuneet, ja päätin antaa sen olla rauhassa talven. Niin tein. Joskus talvimyrskyjen jälkiä siivotessani juotin sille mukillisen vettä, siinä kaikki. Ajattelin : kuolkoon jos on kuollakseen! Jos se ei ole tarpeeksi vahva, saa mennäkin, muuttua mullaksi ! 

Keväällä, kun vaihdoin multia ja tarkastelin talven hengissä selvinneitä, näin, että se pahus oli kuin olikin nimenhuudossa mukana. Osat varsista olivat vielä vihreitä !!!  Leikata napsaisin ruskeat osat pois, parturoin tyngäksi. Kun se sai uutta multaa, aurinkoa ja säännöllistä maltillista kastelua taas kevään tullen, se alkoi kasvattaa uutta lehteä ja vihdoin : nuppuja ! 

Minä sohvafilosofina mietiskelin, että minun ruusuni oli vähän niinkuin rakkaussuhteet : mitä enemmän toista yritti miellyttää, olla aina saatavilla ja hoivaamassa, sitä varmemmin kohde tukahtui ja halusi pois. Kun sen taas jätti yksikseen oman onnensa nojaan, hymähteli vain ohimennen ja soi pieniä armopaloja, sitä innokkaammin se päätti roikkua mukana ja antaa parastaan. 

Hoh hoijaa tätä elämäni ruusutarhaa !! 


Mansikka

Lieneekö tarvetta lainkaan selitellä, minkä takia mansikka on suomalaiselle tärkeä ? 
Mansikka on - Suomi! Mansikka on - kesä !! Mansikka on se ainoa oikea kesän maku, varsinkin kun itse saa mansikkapuskasta siirtää lehtiä ylemmäs, niin, että näkee, onko siellä piilossa yhtään kypsää kirkkaanpunaista mansikkaa ja voi sitä sykähdyttävää tunnetta, kun sieltä loistaa suuuuuri täysin kypsä yksilö ! Ottaa siitä kiinni ja napsaista irti vihreä osa, suoristaa selkänsä ja laittaa marja kokonaan suuhun (vaikka se on aivan liian iso), ummistaa silmänsä ja aistia kesän kohokohta. 

Joku voi nyt sitten vilkuilla ylläolevaa kuvaa ja mietiskellä : "Ihan kiva , kyllä, mutta miten tämä kuva liittyy tarinaan? "  Noh, ostin ruokakaupasta pussilisen mansikansiemeniä ja kylvin ne - todella äärimmäistä kuriositeettia. Siemenet ovat itäneet, mutta joka aamu mennessäni vilkaisemaan niitä en voi olla kuvittelematta, miten ne yrittävät käyttää telepian voimaa ja huutaa äänettömästi : "Ei meidän kuulu olla täällä, tässä surkean pienessä keramiikkapurkissa !! Emme me ole rairuohoa ! Meidät täytyy harventaa ja laittaa isompiin purkkeihin ja mielellään, jos saamme pyytää, oikeaan peltoon !! Me tu-keh-dum-me. Juuremme ovat aivan lytyssä ja koko ajan pitään töniä toisten lehtiä kauemmas elintilan saamiseksi, vaadimme muutosta tilanteeseen ! "

Olisi pitänyt ostaa pari tainta valmiina, sanovat viisaammat, jos haluaa omana elinaikanaan maistaa marjojakin näistä kokeiluista. Katsotaan nyt, yksi kaunis päivä alan harvennushommiin, jos raaskin yhtään mansikkavauvaa yleensäkään napsaista pois... 

.... Ja kyllä vaan raskin ! Kumosin tämän purkin taimineen toukokuun lopulla pöydälle. Vieressä odottivat tyhjät pikkupurkit ja multapussi. Irrottelin ja soin pikku taimille helpotusta ahdinkoon. Kaikkein pienimmät ja heikoimmat heitin pois, mutta silti tuloksena oli kokonaista 36 itsenäistä kasvia. Ei tästä mihinkään pääse : Mansikkamaa on hankittava ja variksenpelätin kyhättävä !!! 

Tässä luonnollisestikin vain osa taimista, joita istutin 36 kpl 

jatkuu...

Ilmasta temmattua tekstiä, jossa hitunen inspiroitunutta draamaa mukana

The Withering Rose

There is a rose growing in my balcony
it΄s my favourite of all the plants I have there
It likes to share its red beauty shamelessly
for all who keep their hearts open and care.

Lately I have forgotten about it , I don΄t seek for it, don΄t even step outside to check
how it is doing. So now that I glanced through the window to see
I saw its poor condition and thought: you need water but so do I , I΄m a total wreck!

See how it feels when you don΄t get what you thirst for  ?
You feel what I feel ´cause your leaves are all brown
Your whole being , all parts of your existence are hanging down.
All you can hope for is that someone opens the door
To give you a few drops of love,  hopefully for some more
to make you alive again

With these thoughts I started feeling bad
Why should I torture an innocent rose whose only purpose
is to grow and make everyone feel glad?
Why should it feel the way I feel , the absence of love driving me mad?

It΄s pouring with rain by now, the withering rose cannot reach it
I step outside and give it a push so the cool raindrops
are caressing its petals and  its leaves
- For the first time I can actually hear a flower drinking!

And I step outside too, under the rain, inside the rain, to get soaking wet by the rain!!!!

Photo by Hlias Folias

http://www.youtube.com/watch?v=AUDPWiv28MI&feature=youtu.be


(Käännös:)

Kuihtuva Ruusu 

Parvekkeellani kasvaa ruusu
se on suosikkini kaikista siellä rehottavista kasveista
Se jakaa punaista kauneuttaan mielellään, häpeilemättä
kaikille, joiden sydän on avoin ja välittävä

Viime aikoina olen sen unohtanut, en ole sitä katseellani etsinyt tarkastaakseni 
mitä sille kuuluu. Ja niin, kun nyt sitä vilkaisin ikkunasta
näin sen surkean kunnon ja ajattelin : tarvitset vettä, mutta niin tarvitsen minäkin - olen karmeassa kunnossa, aivan palasina ! 

Näetkö nyt miltä tuntuu, kun et saa sitä mitä janoat?
Tunnet samoin kuin minä, koska lehtesi ovat aivat ruskeat
Koko olemuksesi, kaikki osasi riippuvat alhaalla surkeana.
Ainoa toivosi on, että joku avaa oven
antaakseen sinulle muutaman pisaran rakkautta, ehkä enemmänkin
saadakseen sinut elämään taas.

Näitten ajatusten kera oloni alkoi olla surkea
Miksi minun pitäisi kiduttaa viatonta ruusua, 
jonka ainoa olemassaolon tarkoitus
on kasvaa ja tuottaa jokaiselle iloa?
Miksi sen pitäisi tuntea niinkuin minun, joka on tulossa hulluksi rakkauden puutteesta?

Nyt sataa rankasti, kuihtuva ruusu ei saa siitä osaansa.
Astun ulos ja työnnän sen eteenpäin niin, että raikkaat sadepisarat
hyväilevät sen kukkia ja lehtiä
- Ensi kertaa elämässäni kuulen kukan juovan !! 

Myös minä astun ulos sateeseen, sen alle, sen sisään ja kastun läpimäräksi sateesta !!!




Messengers

(dedicated to Katerina and Hans)



Walking on a green grass one sunny day in September
I suddenly feel something tickling my chest 
somewhere about where the heart is supposed to be.

I open my blouse and look: there΄s something trying to break free!
It΄s a small, red-and-white butterfly  making its way out of me.
First it΄s one, then they are more and soon a hundred of them 
are circling around me in the air,  blowing my hair. 

Suddenly they all take a leave, going away from me
and I feel so sad, so empty inside that my feet are becoming week.
I have to lie down on the grass and I΄m waiting....waiting

There they come!!  One by one, back to me, the whole bunch!!!
Circling me again, and I ask them: where did you go?
Those sweet little darlings, with their wings filled with love
Are entering again deep inside me, in my heart.

And suddenly, I can sense you! I can smell you! I can feel you
inside me, and I´m  whispering with tears running down my face: 
Thank you, tiny messengers for bringing his love to me.

(Käännös:)

Lähettiläät 

Kävellessäni vihreällä nurmella eräänä aurinkoisena syyskuun  päivänä
Tunsin yht´äkkiä  jonkin kutittelevan rintaani
siitä kohtaa, jossa sydämen ajattelin olevan

Avasin puseroni ja näin : jokin yrittää päästä sieltä vapauteen !
Se oli pieni punavalkoinen perhonen, joka yritti tulla minusta ulos
Ensin niitä oli vain yksi, sitten useampia ja lopulta satoja, 
jotka kiertelivät ympärilläni tuivertaen hiuksiani.

Aivan odottamatta ne kaikki lähtivät luotani
ja tunsin niin suurta lohduttomuutta ja  yksinäisyyttä, että jalkani vapisivat
Menen pitkäkseni nurmelle ja odotan.... odotan

Sitten ne saapuvat!!! Yksitellen , takaisin luokseni, koko joukko !!!! 
Ne lentelevät taas  ympärilläni  ja kysyn niiltä : Missä olitte, minne menitte ?
Nuo pienet kultaiset olennot, siivet täynnä rakkautta
Tulevat takaisin sisälleni, syvälle sydämeeni. 

Ja silloin, yht´äkkiä, aistin sinut ! Haistan sinut! Voin tuntea sinut
sisälläni ja kuiskaan kyynelten valuessa pitkin kasvojani 
"Kiitos, pienet lähettiläät, kun toitte hänen rakkautensa minulle."




Just one drop of sweat

I just have to get you out of my head!!!

I΄m taking steps, without end, from one room to another
I try listening to some music , no, don΄t bother
How about something to eat ? Can΄t take a bite.
Switch on the TV? - Get those faces out of my sight!

I just have to get you out of my mind!!!

Ok, this is what I΄m going to do : I΄ll go out and walk and run
until I΄m so exhausted that no clear thought can enter my brain
This is no way to lead my life, in love with any man - that΄s insane!
So I wear my shoes, grab my coat and step outside under the sun

Start slowly, going faster , then feeling hot and out of breath
everything is going fine, until I feel one big drop of sweat 
rolling down from my face, heading down , and making it΄s way
between my breasts! Oh no ....such a rush, what can I say?

Your gentle touch, your words of love, your kisses so sweet
came right back into my mind and made my legs feel weak
That one drop of sweat was streaming down the way 
You used to caress me until the dawn of the day

How could I have been so blind!

(Käännös:)

Vain yksi hikipisara

Minun täytyy saada sinut pois mielestäni !!!! 

Astelen huoneesta toiseen, taukoamatta
Yritän kuunnella vähän musiikkia - ei auta
Jospa söisin jotain? En saa palaakaan kurkustani alas
Entä jos avaisin telkkarin? - Viekää nuo puhuvat päät pois ! 

Minun täytyy saada sinut pois ajatuksistani !!!!

Okei, minä teen nyt näin : lähden ulos lenkille, juoksen, 
kunnes olen niin uupunut, etten pysty enää ajattelemaan mitään.
Ei tämä ole elämää - olla nyt näin rakastunut keneenkään , aivan hullua!
Niinpä laitan kengät, nappaan takin ja astun ulos auringonpaisteeseen.

Ensin hitaammin, sitten vauhtia kiihdyttäen, kunnes olen läkähtymäisilläni.
Kaikki sujuu loistavasti , kunnes tunnen yhden ainoan suuren hikipisaran
vierivän kasvoiltani hitaasti alaspäin 
aina rintojeni väliin saakka! Voi ! Mikä tunnekuohu ! Olen sanaton !

Hellä kosketuksesi, sanasi rakkaudesta, suloiset suudelmasi
palasivat kaikki mieleeni niin todellisina, että jalkojani alkoi heikottaa.
Tuo yksi ainoa hikipisara tutki tietään alaspäin
niinkuin sinä olit minua hyväillyt aamunkoittoon saakka.

Miten olin saattanut olla niin sokea ! 

Kahden virran kylän keitaassa

 

 

Tämä paikka, nimeltään Dyo Remmata, oli minulle tuntematon vielä viime syksyyn asti, vaikka olenkin asunut Agriniossa vuodesta 1997. Eikähän se sijaitse kuin runsaan vartin kävelymatkan päässä omasta kotoani, puoli tuntia hitaasti astellen.

Ei näistä luonnon helmistä kukaan sinulle tule kertomaan, kun eivät osaa katsoa ympäristöä suomalaisen silmin - ihastella ruohonkorsia, tutkailla jokaista pikkuötökkää, yrittää tunnistaa kukkia pihoilla ja teitten varsilla. Ei, ne helmet pitää itse löytää, niitä pitää vaalia ja ne pitää liittää omaan salaiseen helmilistaan. Sittenpähän tietää, minne mennä, kun tarvitsee paikkaa, jossa pohtia omia asioitaan ja saada lohdutusta ja varauksetonta ymmärrystä luonnolta, joka on aina läsnä, kunhan itse sen antaa astua omaan näkökenttään. 

Kävelimme huhtikuisena aamupäivänä juniorin ja seniorin kanssa Dyo Remmata-kylän läpi. Pienen pienissä puutarhoissa jo kasvoivat ja kukoistivat appelsiinipuut, ruusut ja pelargoniat. Katu oli kuuma kävellä, aurinko porotti ja hikistytti tallaajia. Kesken matkaa, tien reunassa, lepäili vanha matala kivitalo, jo vuosikausia sitten hylätty. Hienot olivat portit ja ovet olleet aikoinaan. Kunnon tekoa. 

Panos (13v) ja Marios (7v) poseerasivat kiltisti, vaikka väsyttikin jo hiukan.  

  

Vihdoin pääsimme lähemmäs keidastamme. Kylän tie vietti hieman alaspäin ja ilma alkoi kummasti viiletä: plataanipuita ilmaantui tien vierustaan! Ensin yksi, sitten toinen, ja kohta niitä oli niin paljon, että polkumme oli varjoisa ja viileä, reittimme helppo hengittää. 

Ei ole mikään sattuma, että kreikkalaisten kylien aukioiden keskushenkilönä rehvastelee suurilehtinen plataani - vähän niinkuin meidän suomalaisten viisisorminen vaahteramme. Sen isot lehdet hengittävät, sen mahtavan majesteettinen runko levittää leveitä oksiaan laajalle ja tarjoaa lepohetkeä kaipaavalle suojan kesähelteellä . Plataanin alla istuessa on kuin olisi vihdoin saapunut ilmastoituun huoneeseen. Vai onko niin, että kylän suurimman plataanin alle joutilaat papparaiset kerääntyivät keskustelemaan kylän asioista ja parantamaan maailmaa ja sitten näitten oliivimetsien ruskettamien tietoviisaitten vanhusten lempipaikan ympärille muodostui kylän tärkein paikka - keskusaukio, platia? Kana ensin, vaiko muna?

Nykyajan lapsille sana "picnic" on tuttu Nalle Puh -videoista (minun sukupolvelleni Aku Ankasta), ja picnicissä on seikkailun sointi. Sen sijaan, että olisimme kantaneet mukanamme pajupunoista koria täynnä kanankoipia, mehua, kakkua ja hedelmiä, mukanamme oli Lidl´istä ostetut sämpylät, jotka olin varustanut juustolla, kinkulla ja kurkkuviipaleilla. Juomana kraanavettä. Siltikin, kun saavuimme määränpäähämme, tuntui, että pelkät korputkin olisivat kruunanneet maagisen tunnelman! Astelimme vanhoja kiviportaita alaspäin, alempana näkyi pikku puro virtaavan iloisena ja läikehtivänä ikiuomassaan. Ne kunnioitusta herättävät plataanipuut näyttivät toivottavan meidät tervetulleiksi pyhättöön ja viittovan tietä alaspäin. Ilma oli raikasta ja viileää, vuosia sitten kyhätty  juomapiste solisi pirteästi  ja lapset unohtivat picnic-sämpylänsä rientäessään elävän veden äärelle . 

Tässä kohtaa suomalainen luontoihminen nyrpisti tosin nenäänsä !! 

Koko alue oli kuivien, osittain mädäntyneitten plataanipuun lehtien peitossa - haravalla olisi töitä !  

Katseeni seurasi kaunista puroa ja näin, miten sen solisevan kulun hidastutti paikoittain muovipussi, vanha letkun pätkä, katkenneet puitten oksat, jotka olivat siinä, mihin olivat aikoinaan sattuneet putoamaan. Puhisin tuohtuneena rekisteröimiäni laiminlyöntejä, ja pojat vilkuilivat minua päin myötätuntoisena. He selvästi olivat enemmän harmissaan minun kuin itsensä puolesta: hehän ovat tottuneet kreikkalaiseen välinpitämättömyyteen luonnonsuojelussa ja tunsivat hyvin minun mielipiteeni ja närkästykseni asian tiimoilta. Tyytyivät nyökyttelemään päätään, mokomat ! PFFT !

Kehittelin mielessäni visiota, jossa joku kaunis aamu ajan autolla paikalle mukanani pari kolme jätesäkkiä, lapiontapainen ja muita tarpeellisiksi katsomiani työvälineitä, ja puhdistaisin tienoon niin, että se olisi kuin postikortista! Huomaisivatkohan paikalliset?  Luulisi, että ymmärtäisivät, miten paljon nautinnollisempaa on istuskella luonnon keskellä ilman, että täytyy potkiskella räikeänvärisiä muovipusseja jaloista tai yrittää ottaa valokuvia niin, etteivät ne vanhat hylätyt autonrenkaat tuppaa mukaan kuvaan. 

Joka tapauksessa pojilleni riitti, että saivat syödä sämpyläänsä virtaavan veden äärellä, plataanipuitten katveessa, ilman autonpörinöitä ja kaupungin hälinää (ensimmäinen kuva) . Olin tyytyväinen kun näin, että he olivat tyytyväisiä. Tunsin, että olin kyennyt tarjoamaan heille pienen ikkunan ulos sementtitaloista ja asfalttiteistä, mahdollisuuden tuntea luonnon virkistävä voima ja kokeilla pärjäävyyttään oksien, liukkaiden kivien ja salaperäisten onkaloitten maailmassa. 

Muita kuvia samalta paikalta, toisella kertaa : 

Cistus with a wasp

Marios 7v. , Christoforos 10v.